Niin se vain
Peking imaisi minutkin mukaansa, vaikken alkujaan ajatellut siihen
uppoutua. En kaikkia lajeja suinkaan
katsonut, mutta sain riemuita monista suomalaisten onnistumisista ja
kyynelehtiä pettymyksen tuskaa tuntevien kanssa. Nämä olympialaiset olivat koronan
merkitsemät, ja lisäksi urheilusuoritusten rinnalla puhuttiin ja kerrottiin
Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Olisiko pitänyt boikotoida kisoja ja olla
katsomatta? Sitä en edes ajatellut tekeväni. Se ei olisi ollut reilua
urheilijoita kohtaan. He ovat sentään neljä vuotta harjoitelleet tavoitteenaan
paras mahdollinen kunto helmikuussa 2022.
Urheilu
nostattaa tunteita. Se tekee sen urheilijoille, mutta tekee sen myös meille
penkkiurheilijoille. Tämä olympialaisten
viimeinen päivä näytti ja antoi meille suomalaisille paljon juuri sieltä
suurien tunteiden puolelta. Heräsin
aamuviideltä katsomaan naisten kolmea kymppiä.
Vaikka jo noin puolimatkassa näytti siltä, että mitalit on jaettu, en sitä
uskonut. Näinä päivinä on nähty aika
useita viime hetken uupumisia. Niin nähtiin nytkin. Osa pelimerkeistä jaettiin vasta aivan
lopussa.
Mikään ei
varmasti hivele suomalaisen sielua niin paljon, kuin tuollainen Kerttu Niskasen
hiihto. Viimeisen kilometrin draama oli huikea - tavoittaa, ohittaa ja kestää
maaliin saakka. Tämä pronssi oli tahdon voitto.
Niin kuin
aina kilpailuissa, jokainen ei voi voittaa.
Kertun kohdalla 0,4 tuntui suurelta häviöltä, mutta Kristan kohdalla 0,1
olikin jo suuri voitto. Kun mitataan
kellolla tai mittanauhalla, saadaan tarkat erot.
Toista on
sitten vaikkapa taitoluistelussa, jossa mittatikkuna ovat säännöt ja tuomarien
näkemys. Kaikkein järkyttävin
tapahtumasarja nähtiin taitoluistelussa. Vain viisitoistavuotias venäläinen
voimistelija oli tähti, todella kaunis ja taitava. Sitten tulivat kuvaan papan
sydänlääkkeet, kohu oli valmis ja loppukilpailu nuorelta ihmiseltä ohi.
Kaikkein järkyttävintä olivat valmentajan lauseet suojatilleen – miksi et edes
yrittänyt. Lapsia ei saisi päästää
aikuisten kisoihin eikä lapsia saisi uhrata valmentajan voitonhalulle. Niin
sairasta.
Minua niin herkistää, kun isot miehet oikein
kunnolla ottavat otetta ja halaavat. Ei
laiteta vain kättä kaulalle, vaan rutistetaan kunnolla. Sillä tavoin kuin
leijonat tekivät tänään ja sillä tavoin kun Iivo Niskanen otti Joni Mäen syleilyynsä
parisprintin jälkeen. Halaukset kertovat
suuresta tunteesta ja suorituksen merkityksestä urheilijalle. En ihmettele, kun
täällä kotonakin silmäkulmat ovat aika monta kertaa olleet märät. Jos urheilijat ovat menneet tunteiden
vuoristorataa, on sitä menty täällä kotonakin.
Ja se on tuntunut hyvältä kaiken koronan keskellä. On ollut syy itkeä,
on ollut syytä nauraa. Ja joskus on tehty molempia samanaikaisesti. Kiitos siitä.
