”Kyllin hyvä”

Hesarissa oli jouluaikaan juttu ja testi elämämme eväistä, millaisia itse kukin on matkalleen saanut.

Testasin nuorelta sukulaispojalta hänen eväitään. Ei huolta, ei vika ole ainakaan lähtökohdissa. Tulos 14/15. Nyt on vain nuoresta miehestä kiinni millaiseksi elämänsä rakentaa.

Al-Holin leiriltä haettiin kaksi pientä lasta kotimaahansa.  Leirille jäi satoja lapsia useista eri kansallisuuksista. Heidän lähtökohtansa elämän rakentamiseen ovat varsin erilaiset.  Tämä on ääriesimerkki, mutta niitä varmasti löytää lähempääkin. Toisilla on mahdollisuus hypätä elämään korkealta hyppylaudalta, toiset joutuvat ponnistamaan maan pinnalta.

Maarit Feldt-Ranta on tänä vuonna saanut minut itkemään useamman kerran. Olen lukenut hänen kirjoituksiaan, kuunnellut hänen hyvästejään.  Hänen sanomansa on vahva: ”Ilman pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa elämäni olisi ollut aivan erilaista kuin mitä se oli. Eetos mahdollisuuksien tasa-arvosta on tajunnanräjäyttävää.”

Omat pisteeni testistä olivat 9/15.  Eikä se tarkoita, että lapsuuteni olisi ollut jotenkin erityisen kurja, ei ollenkaan. Pisteitä ei tullut iltasaduista. En muista, että minulle olisi ikinä luettu satuja.  Ehkä silloin ei sellaista harrastettu, en tiedä.  Sen sijaan totuin siihen, että meillä luettiin. Olimme ahkeria kunnan ja tehtaan kirjaston käyttäjiä.

 

Tänään sanotaan, että lasta pitää kehumalla kannustaa. Silloin ennen sellainen ei ollut tapana. Lapsi voi vaikka ylpistyä, jos liikaa kehutaan. Ehkä olisin nuoruudessani ainakin joitain asioita tehnyt toisin, jos olisin vähän enemmän luottanut itseeni - tai minut olisi saatu luottamaan itseeni. Heiveröinen itsetunto ja liian vahva itsekritiikki on huono yhdistelmä.  Tässä iässä sitä ei enää ole kiitoksen kipeä (vähän vaan) tai se ei ainakaan niin paljon vaikuta omaan tekemiseen kuin silloin nuorena.

Huuhkajien pelaaja Glen Kamara sanoi joukkueen valmentajasta Markku Kanervasta: Hän on motivoiva valmentaja. Se on tietysti pelaajalle todella tärkeä asia, mutta Kamara jatkaa: hänen lähellään on hyvä olla.  Voiko enää kauniimmin antaa tunnustusta?

Suomi on tutkitusti onnellisten ihmisten maa.  Tämän vuoden aikana olen törmännyt useampaan luetteloon siitä, mitä ihmisen pitää tehdä tullakseen onnelliseksi tai miten pitää elää, jotta voisi elää vanhaksi. Paljon hyödyllisiä ohjeita, miten syödä, nukkua ja kävellä. Neuvojen määrä melkein jo ahdistaa.

Ehkei meidän tarvitse uutena vuonnakaan pyrkiä täydellisyyteen. "Kyllin hyvä" voisi olla riittävästi ja sopivasti kuten mielenterveysalan ammattilainen Pirkko Lahti on määritellyt. Tämän ajattelin ottaa todesta. Se olkoon tarpeeksi.

Hyvää uutta vuotta 2020!

 

Talvipuutarhassa kuvattua.

Statovcin Bolla kosketti syvältä

Kun kirjan loppusanat oli sanottu, huomasin vetäväni henkeä, ihan kuin en olisi saanut ilmaa. Tuntui pakahduttavalta, itketti. Pajtim Statovcin Bolla ei jättänyt kylmäksi.

Tunteeni eivät ryöpynneet vain kirjan lopussa, vaan pitkin matkaa tuli hengitystä salpaavia hetkiä. Kirja oli todella ravisteleva lukukokemus. Olen aiemmin lukenut Statovci n ”Kissani Jugoslavia”. Se ei kaikilta osin auennut. Symboliikkaa Bollassakin on, mutta se on kaikin tavoin selkeämpää.

Miksi tunteeni sitten hetkittäin vyöryivät?  Osaselitys on se, että kuulun siihen ihmislajiin, joka sukeltaa tunteineen kaikkeen, kirjoihin ja elokuviin.  Kyyneleet ovat aika herkässä.  Ehkä tässä kirjassa oli minulle juuri sellaiset ainekset. Tuntui pahalta ja tuntui hyvältä, mutta ei hetkeäkään turhauttavalta uppoutua Arsimin tarinaan.

Kirjan lähtökohta on vaikea. Kaksi miestä ihastuu toisiinsa.  Eihän siinä sinällään olisi mitään (tai no, edelleenkin on vähän), mutta nyt ollaan Kosovossa.  Siellä asia on kokonaan toinen kuin vaikkapa Suomessa.  Lisäksi toinen on serbi, toinen on albaani. Tästä kaikesta ei voi seurata mitään hyvää.  Eikä seuraakaan. Vähän aikaa nämä kaksi saavat toisistaan paljon: ”…me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa aamuissa, kaksi aurinkokelloa.”

Arsim on avioliitossa, joka on järjestetty.  Arsimin mielestä on parempi elää toisen kanssa kuin yksin. Onhan se hyvä syy mennä naimisiin. Hänelle on sanottu, että hän saa vaimoksi naisen, joka on tottelevainen ja vähäsanainen.  Hän itse lupaa, ettei koske nyrkkiin eikä tee huorin. 

Arsim muuttaa perheensä kanssa maasta pois, parempiin oloihin. Vuosia myöhemmin hänen on palattava takaisin sodan runtelemaan kaupunkiin.  Nyt hän yksin.  Arsim pohtii, olisiko kaikki voinut mennä toisin, olisiko hän voinut olla parempi isä lapsilleen, parempi mies vaimolleen, parempi ihminen.  Ikuisia kysymyksiä silloin kun kaikki on jo myöhäistä.  

Statovci saa minut ymmärtämään ja olemaan Arsimin puolella, vaikka hänen kaikki tekonsa eivät ole ollenkaan kauniita.  Vaikka hän lyö vaimoaan, kurittaa lapsiaan, jättää heitteille ja hylkää.  Silti. Ehkä se on se toivo, mikä tarinan ihmisissä lopulta kuitenkin on.

Hienoa, että Statovci sai tästä Finlandia –palkinnon. Arvaan, ettei kirja miellytä kaikkia. Kun kirjan pääosassa ovat homot ja maahanmuuttajat, onhan siinä joillekin aineksia kärvistelyyn.  Joku sanoi, että ilman empatiaa tätä kirjaa ei voi lukea.  Helppoa ajatella samoin.

Bolla oli ensimmäinen romaani, jonka kuuntelin.  Lukijana oli Kuisma Eskola.  Hänen äänensä on neutraali, mutta mahdollisti myös eläytymisen Arsimin tunteisiin. Eikä siinäkään ollut ongelmaa, että välillä äänessä oli joku muu kirjan henkilöistä.  Kuuntelukokemus oli myönteinen, mutta silti luulen, että minun on vielä luettava Bolla.