Iso Numero

Kesän"Iso Numero" on jälleen ilmestynyt.  Ostin sen Hakaniemen hallin nurkalla nuorelta naiselta, joka palkitsi neljän euron ostokseni ihanalla hymyllä. Ja sai minut  tuntemaan huonoa omaatuntoa. Oliko tämä nyt mukamas niin suuri teko?

Iso Numero on katukulttuurilehti, jota ei voi tilata, mutta jota saa ostaa kadulta. Lehteä voi myydä kuka tahansa, jonka talous tarvitsee pientä lisätuloa. Lehden myynti on vaihtoehto kerjäämiselle. Eli niin kuin lehdessä sanotaan: "Iso Numero - pieni yritys köyhyyden vähentämiseksi.

Lehdellä ei ole omia kirjoittajia, vaan sen tarinat koostuvat Kultti ry:n  jäsenlehtien kirjoituksista. Kultin jäseninä on pari sataa pienlehteä, jotka ovat minulle kohtuullisen vieraita. En ole elämässäni lukenut Taitoa, Sukuviestiä en Takua enkä Asukkia. Nyt luin, sillä näistä lehdistä oli lainattu mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita. Ja jokainen niistä minulle täysin uusi juttu.

Kuohusta oli Isoon Numeroon lainattu "house rent party helsinkiläiseen tapaan" - tempaus. Se palautti mieleeni tämän viime syksynä järjestetyn tapahtuman, jonka pari nuorta naista käynnisti. Ja jonka lopputuloksena asunnottomia tuettiin 1600 eurolla.

Ihania nämä nuoret, jotka tekevät tekoja. Kaikk i eivät tee. Ulkopolitiikka -lehdestä lainattu Tommi Laitio (Helsingin nuorisotoimenjohtaja) kirjoittaa:  " Suomalaisnuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat Euroopan kärkitasoa, mutta heidän uskonsa oman toiminnan vaikuttavuuteen on mantereen pohjasakkaa."

Me ihmiset, emme nuoret emmekä vanhat, ole massaa. Luonani kävi viehättävä parikymppinen sukulaistyttö. Olen aika etäällä nuorten ihmisten maailmasta, joten oli virkistävää saada seuraksi eri ikäluokkaa oleva ihminen. Etenkin, kun samalla sain kuunnella selkeitä mielipiteitä monista tämän ajan asioista. Ilahduin hänen ajattelustaan. Mitähän mahdoin itse osata tuon ikäisenä?

 Numeron myyjiä on paljon, ostajia vähemmän. Turhempaankin voisimme euromme laittaa. Eikä sitä ikinä tiedä, mikä juttu antaa ajattelun aihetta.

Juhannuksena Helsingissä

Hesalaisten ei tarvinnut juhannuksena tyytyä tavalliseen mökkisaunaan järven rannallaMeillä oli meri, jurtta ja joutsenperhe.Ja niin hiljaista keskellä Helsinkiä Töölönlahdella.

"Varjoista valetut"

Taiteilijat ovat boheemeja, vähän hulluja, juoppoja, köyhiä ja jos ei mitään näistä, niin kuitenkin vähän erikoisia. Näin on iät ajat ajateltu, mutta ehkei ajatella enää. Vai ajatellaanko? Tutkimus tuntuisi kertovan, että masennusta pidetään normaalina ja luontaisesti taitelijalle kuuluvana. Eli ellei ole vähän hulluutta, ei ole taidettakaan.

Kuvataitelijaksi valmistuneen Mari Pihlajakosken kaksiosainen opinnäyte käsitti näyttelyn (viime syksynä) ja nyt arvioidun tutkielman naiskuvataitelijoiden masennuksesta. Pro gradu -tutkimuksensa johdannossa Mari perustelee aihettaan näin: "Moni itselleni tärkeä naiskuvataiteilija ja -kirjailija on päätynyt itsemurhaan. Tällaisia tapauksia on taidehistoriassa paljon. Sattumaako? Vai ovatko luovilla aloilla työskentelevät henkilöt erityisesti riskiryhmässä?"

Mari haki tutkimuksellaan vastauksia erityisesti naistaiteilijoilta kysymyksiin, onko luovilla aloilla työskentelevillä suurempi mahdollisuus masennukseen ja itsetuhoiseen käyttäytymiseen ja ovatko naiskuvataitelijat erityisessä vaarassa sekä miten masennus vaikuttaa kykyyn toimia ammatissa.

Vastauksien perusteella masennus kuvataiteilijoiden keskuudessa ei ole kovin harvinaista. Talousvaikeuksien lisäksi yksinäisyys, ammatin rutiinittomuus ja ehkä erityisesti kuvataiteen ammatilliset tekijät kuten ammatin väheksyntä, uravaikeudet,  kateus ja katkeruus masentavat.

Kilpailu ja huono kritiikki ovat vaikeita kestää. Koska taiteilijoiden työ on julkista, silloin altistuu myös kritiikille. Arvostelu on olennainen osa taitelijan elämää eikä se voi aina olla myönteistä. Sen sietämiseen pitää vain kouliintua. Toisaalta, elämä opettaa.

Jos asettaa itselleen liian suuria vaatimuksia, paineet voivat kasvaa sietämättömiksi.  Syvältä  arvottomuuden kuopasta on vaikeaa nousta. Mutta masennuskausi näyttää toisille olevan myös inspiroiva mahdollisuus tehdä töitä, kun taas osalle työskentely on silloin mahdotonta.

Kysymykseen nais- ja miestaiteilijoiden eroista tuli myös mielenkiintoisia vastauksia.   Moni vastaaja piti masennusta mieskuvataiteilijoilla hyveenä, kun taas naiskuvataitelijoilla sen katsottiin merkitsevän epäonnistumista. Naiset ovat itkijöitä ja tekotaiteellisia hulluja, kun taas miehet ovat luovia.  Onko tässä nähtävissä vastaajien vähäinen luottamus omiin kykyihin ja omaan itseen, en osaa sanoa.

 Marin hieno työ sai minut ajattelemaan kuvataitelijan elämän raadollisuutta. Erityisesti sitä, millaista on elää ja tehdä työtä, jos takaraivossa takoo pelko työkyvyn, luovuuden, menettämisestä. Ensimmäisen kerran aloin ajatella myönteisesti myös perustuloa perusturvana taiteilijoille.

Opinnäytetyön avaa hieno Edith Södergranin runo: Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
Puutarhani on sirpaleita täynnä.

Himanen ja Hessel

Tietokoneeni heittäytyi mykäksi. Ei auennut vaikka kuinka kutittelin. Jäipä sitten blogikin kirjoittamatta. Tarkoitus oli heti lauantaina tuoreeltaan lukupiirimme jälkeen kirjoittaa tunnelmia. Voipi olla ettei niitä kahden yön nukkumisen jälkeen enää tavoita. Mutta Asus puhuu taas, joten siis kirjoittamaan.

Olen mukana aivan ihanassa lukupiirissä, jossa keskustelemme lukemistamme kirjoista, lähinnä kaunokirjallisuudesta. Nyt kesäpäivän lukupiirin teemana oli aivan jotain muuta: Pekka Himasen Sininen kirja ja vuonna 1917 syntyneen ranskalaisen Stephane Hesselin pamfletinomainen "Vastarintaan".

Hesselin pieni teos on näistä kahdesta selväsanaisempi ja helpommin ymmärrettävä. Himasen tekstin omaksumista vaikeutti kielen monimutkaisuus. Kun pitkää lausetta piti tankata monta kertaa eikä se sittenkään auennut, oli vähän vaikeaa saada selkoa Himasen sanomasta. Käy lukemassa itse, googlaamalla sen löytää.

Hessel näkee, että hyvinvointivaltion heikentäminen jatkuu ja kuilu hyvin köyhien ja hyvin rikkaiden välillä kasvaa. Hessel korostaa riippumattoman lehdistön merkitystä ja kaikkien oikeutta koulutukseen. Nämä ovat myös suomalaisia koskevia asioita, ja meille tärkeitä.

Himanen puhuu erilaista kieltä kuin Hessel.  Yksi Sinisen kirjan ajatuksista on se, että valtion tehtävänä on kantaa vastuu, maksaa ja valvoa palvelujen toteutumista.  Mutta meidän jokaisen on annettava panoksemme yhteiskunnan rakentamisessa tai muuten hyvinvointiyhteiskunta purkautuu.  Hyvinvointiyhteiskunta edellyttää sellaista etiikkaa, jossa ihmiset puolet ajasta ajattelevat itseään ja puolet toisia ihmisiä.

Mitä se käytännössä sitten voisi olla? Meidän pitäisi olla parempia ihmisiä, kasvattaa lapsemme paremmin, tehdä oikeita valintoja (mitä ne sitten ovatkaan?)?

Tarvitaanko koko ajan talouskasvua ja onko se edes mahdollista ekologisen kestävyyden kannalta? Tuntui hyvin häijyltä lukea ekologisesta velastamme. Nykykehityksen jatkuminen tarkoittaisi sitä, että tarvitsisimme 1,5 maapalloa lisää, USA tarvitsisi neljä maapalloa.

Näistä asioista pitäisi keskustella, sillä en nyt oikein osaa ajatella, että meistä olisi kasvamassa erityisen parempia ja vastuuta enemmän ottavia ihmisiä.
Tässä maassa suurella osalla ihmisiä menee jo nyt huonosti eikä heitä voi hylätä. Välittämisestä on kyse.

Hessel 96v. kirjoittaa: "Kun menetät kykysi suuttua, menetät kykysi vastarintaan."

Yhdessä tekemisen riemua

Meidän talon pihalla on perunamaa. Ja kasvimaa, johon on kylvetty porkkanaa, salaattia, kesäkurpitsaa, raparperia. Ja yrttipenkit, joista löytyy rosmariinia, timjamia, rakuunaa, basilikaa, on tilliä ja ruohosipulia, rucolaa ja lipstikkaa.

Kun ihmisen juuret ovat syvällä maan mullassa, niitä ei katko mikään. Kun peruna on aina kylvetty 6.6., niin se oli kylvettävä myös nyt. Sanoi alakerran mies ja hoiti homman.  Nyt vain odotellaan, kukkiiko vielä perunakin pihassamme. Miksei kukkisi.

Pihaamme olisi saatu monelle autolle paikka. Onneksi tälle tielle ei aikanaan ole lähdetty. Siksi nyt on tilaa kukkaistutuksien lisäksi myös monelle muulle mukavalle asialle.

Piha on viime vuosien aikana muuttunut kesäiseksi olohuoneeksi, jota reilusti puolet talon asukkaista käyttää aktiivisesti. Piha antaa mahdollisuuden siihen mitä itsekukin haluaa: kunnostaa ja rakentaa, lukea tai leikkiä. Tai syödä yhdessä, nauttia kuohuvista.

Kaiken perustana ovat tietysti talossa asuvat ihmiset. On ihanaa, että talossa asuu ihmisiä, jotka haluavat laittaa aikaansa ja osaamistaan pihan kunnostamiseen ja uudistamiseen. Itsellään tällainen piha ei säily hyvänä ja toimivana.



















Kasvimaan laidat pilkottavat kukkien takaa.

Mitä ihmeellistä tässä kaikessa on? Se siinä on ihmeellistä, että kasvimaa on melkein keskellä Helsinkiä olevan kerrostalon pihamaalla. Noin pari kilometriä ydinkeskustasta Alppilassa.

Kerjäläiset ovat ja pysyvät

Helsingin keskustassa on aika paljon romanikerjäläisiä. On ollut jo useita vuosia.  He eivät  aina ole hiljaisia kerjäläisiä, vaan kilisittyvät rasiaansa joskus kovaakin, vaativasti. Alkuaikoina säälitti nähdä jäätävässä säässä kerjäävä ihminen. Pudotin jonkun kolikon heidän pussukkaansa, mutta sitten lopetin. Mitä enemmän puhuttiin siitä, että kerjäämisen taustalla on myös rikollista toimintaa, sitä välinpitämättömämpi minusta tuli. Enhän sellaista toimintaa voi tukea. Nykyään ohitan heidät suurin piirtein ihmistä näkemättä - romanikerjäläinenhän siinä vain on.

Kenelläkään ei näytä olevan viisasten kiveä, mitä heidän kanssaan pitäisi tehdä. Helpointa on sanoa, menkää kotiinne. Siellä vaan ei tule toimeen, ei sitäkään vähää kuin täällä kerjäämällä. Eivätkä mitkään viestit kerro, että Romaniassa asiat olisivat menossa parempaan suuntaan vielä moniin vuosiin.

Helsingin kaupunginvaltuutettu Thomas Wallgren (sd) on ehdottanut, että kaupungin olisi osoitettava kerjäläisille paikka, jonne nämä voisivat majoittua halvalla. Ehdotus sai valtuuston enemmistön taakseen.

Kaikki eivät päätöksestä pitäneet. Päivän Hesarissa Wallgren perustelee kantaansa. Hän sanoo mm. että "mitä suuremmassa määrin he elävät järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella, sitä enemmän ongelmia he aiheuttavat meille ja me heille".

Hyvin ajateltu ja erityisen hyvin ajateltu, on myös seuraava Wallgrenin teksti:

 "Politiikan tärkein tehtävä on pelastaa meidät omilta ja yhteisiltä heikkouksiltamme. Jos jätämme vanhustenhuollon, hullujen auttamisen, maanpuolustuksen tai ilmastokriisin pelkästään vapaaehtoistyön ja aatteellisuuden varaan, meidän käy huonommin kuin jos yhdessä "pakotamme" meidät kaikki yhteisvastuuseen."

Minä niin rakastan tällaisia wallgreneja, jotka saavat ajattelemaan. Jotka saavat miettimään asioita vähän enemmän ja tarkemmin.

Salakuuntelu oli arkipäivää

1970 – luvulla oli julkinen salaisuus, että KGB kuunteli Viru –hotellissa vierailevia ulkomaalaisia. Ehkä kuunteli myös hotellin henkilökuntaa. Tästä kaikesta on hotellissa jäljellä pieni museo, jonne pääsee vain oppaan kanssa. Nyt olen minäkin tämän museon nähnyt. 

Opas kertoi kaikesta siitä hassusta, mihin neuvostovallan aikana saattoi törmätä. Nimenomaan suhteessa ulkomaalaisiin, kun heidän kanssaan ei saanut olla minkäänlaisessa kosketuksessa. Tai sai, mutta valvotusti.

Tiesimmehän me, että Viru –hotellissa ja ehkä muuallakin harjoitettiin salakuuntelun, mutta toisaalta emme tienneet emmekä tiedä, kuinka tiukkaa ihmisten vartiointi ja kuuntelu oikeastaan oli. Luulen, että sitä oli melkein enemmän kuin vähemmän mitä ymmärrämme. Tänään sellaista on Pohjois-Koreassa.

Oppaan tarina oli hetkittäin hervottoman hauska. Hän kertoi, että hotellivieras saattoi huoneensa vessassa manata paperin tai saippuan puutetta. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun niitä tuotiin. Tai jos valitti televisionsa toimimattomuutta, hetkessä oli korjaaja oven takana. Tottako vai keksittyä, en tiedä. Kertojina ovat kuulemma olleet silloiset hotellin työntekijät.

Siitä huoneesta, josta salakuuntelua johdettiin, on tainnut tulla äkkilähtö. Kaikenlaiset kuuntelua varten tarvittavat vempaimet olivat nähtävissä ja kupissa haisi mahorkkaa.

Kaikenlainen kaupankäynti oli jyrkästi kielletty, mutta silti sitä tehtiin. Aina löytyi keinoja ja oppaan mukaan kerrosvalvojat olivat tässä ratkaisevassa asemassa. He saattoivat vieraan huoneesta hakea sinne jätetyt nailonsukat ja jättää rahaa pöydälle ilman, että ihmiset tapasivat toisiaan.

Museon pöydällä oli kaksi sanomalehteä, joista toisen etusivun täytti ilmoitus Neuvostoliiton johtajan Leonid Breznevin kuolemasta ja toisen hänen seuraajansa Juri Andropovin kuolemasta. Kuvat olivat samankokoisia ja teksti sanasta sanaan sama. Ehkä he olivat kuoltuaan samanarvoiset.

Olisi minullakin oma ”seinillä on korvat” –tarina, mutta jääköön toiseen kertaan.