Koronakevään tunnelmia

En tiedä missä on huitsin nevada, mutta sinne tämä hiton virus saisi mennä.

Oli käytävä apteekissa. Saatoin mennä, kun paikalla oli vain henkilökunta. Sitten käväisin S-marketin ovella. Kansaa lappoi sisään ja ulos. En minä. Kävelin Alepaan. Pari ihmistä ostoksilla.  Menin sisään, vaikka ovella oli ilmoitus, että minun aikani on aamulla kello seitsemän. Enhän ole vielä edes hereillä silloin. Ostin tavarani, pakkasin reppuni ja kävelin kotiin. Pulssi hakkasi tuhatta ja sataa. Olo on kuin olisin ollut pahanteossa.  En olisi ikinä uskonut, että voin tuntea näin vahvaa syyllisyyttä. Siis kaupassa käynnistä. En tykkää, en tykkää yhtään, mutta siedettävä on.

Ystäväni ovat hoitaneet kaupassa käynnit.  Ei tämä siitä kiikasta. Mutta kun joskus puuttuu vaan jotain pientä.  Nyt en olisi esimerkiksi älynnyt pyytää tuomaan tippaleipiä. Niitä Fazerin ohuita.  Niitä voi ja pitää nyt syödä noin vappuun saakka. Siman unohdin, mutta ehkä nämä ensimmäiset menevät alas kuiviltaankin. Pieniä ovat elämäni ilot.

Muuten tämä karanteenissa olo alkaa sujua.  Olen sopeutunut kohtuullisen hyvin muuttuneeseen lukujärjestykseen. Vähän on kuitenkin nikottelua.  Kuvittelin, että ilman muuta jumppaan ja tanssin ainakin joka toinen päivä.  Ohjelmia on verkossa tarjolla vaikka kuinka.  Vaan kuinkas onkaan käynyt.  Kun ei tarvitse mennä tunnille määrättynä aikana, aloitus siirtyy ja siirtyy.  Ja taas jäi väliin tänäkin päivänä.  Nyt neljännellä koronaviikolla olen havainnut huomattavaa löysäilyä.

Alan epäillä, että ihminen tarvitsee pakkoa tehdäkseen jotain hyvää itselleen.  Ulkoilu ja lenkkeily eivät sentään näin keväällä tarvitse käskytystä.  Onneksi ulkoilua ei ole edes meinattu kieltää.  Ovatkohan lenkkeilijät huomanneet mitään muutosta juoksupoluillaan sen jälkeen, kun lehdissä julkaistiin kuva juoksijoita ympäröivästä bakteeripilvestä? Minussa se sai aikaan sen, että pidän jokaista juoksijaa totaaliriskinä itselleni. Niinpä käännän heille selkäni enkä vahingossakaan hengitä juoksijaan päin.  Olisiko pientä hysteriaa havaittavissa, ehkä.

Aika on aika merkillinen käsite.  Se kuluu nopeasti, jos teet jotain mielekästä. Mutta se kuluu myös, vaikka et tekisi yhtään mitään.  Jotta nämä lähiviikot kuluisivat nopeasti, kannattaa siis löytää itselleen kivaa tekemistä.  Ovat kuulemma hiivat ja jauhot kaupoista vähissä. Pullantuoksu täyttää kodit.  Mukava ajatus.  Mutta jos yrittää elää pullalla ja suklaalla, siitä ei hyvää seuraa.  

Kannattaa panostaa ruokaan. Kun syö hyvin, energia riittää paremmin tämän kaiken sietämiseen.  Nälkäinen ihminen masentuu.

 Luonnosta löydettyä taidetta

Jazz -elämänkerrat vievät toisenlaiseen maailmaan

Ihmisen elämä on yhtä odotusta. Milloin minkäkin.  Kesän tai sulhon. Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän on enää odotuksia. Mutta aina niitä kuitenkin on. Tällä hetkellä meillä kaikilla suomalaisilla on yhteinen odotus: menisipä tämä vaihe nopeasti ohi. Voisipa alkaa elää elämää ilman koronaa.

Ensin koko alkuvuoden sai odottaa talvea, tuleeko vai ei. No ei tullut. Sitten heräsi toinen toive. Saadaan varmaan pitkä kevät ja pitkä golfkausi. Ehkä tällä menolla kentät aukeavat jo maaliskuussa. Niin kuin aukesivatkin. Mutta sitten. Riskiryhmään kuuluvana ei ole mitään asiaa golfkentälle.  Ei ainakaan heti kauden alussa. Mutta kukaan ei tiedä kuinka pitkälle mennään ennen kuin tilanne normalisoituu. Ehkä silloin ollaan jo elokuun kuutamoilla. Tämä tekee mieleni surulliseksi. Eritoten kun tiedän, ettei minulla ole jäljellä enää kovin montaa golfvuotta.  Jana lyhenee.

Golfin harrastaminen on antanut niin paljon. Jatkuvaa haastetta, ystävien kanssa seurustelua, kuntoilua.

Mieli on täynnä odotusta myös silloin, kun otan kirjan käteeni.  Olisiko edessä hieno ja koukuttava lukukokemus vai pettymys.  Useimmiten se on siltä väliltä. Harvoin enää osuu kohdalle kirja, jonka ahmii. 

Somessa liikkuu ajoittain kirjalistoja, joista voi saada lukuidean itselleen.  Kehuivat siellä Miles Davisin omaelämäkertaa. Ilahduin suuresti, kun löysin kirjan hyllystäni. Ihana jazzia rakastava mieheni ei ollut ostanut vain vinyylejä, vaan hän oli ostanut myös näiden trumpettia ja saksofonia soittavien huippujen tarinat kuten juuri Davisin, mutta lisäksi Dizzy Gillespien, Charlien Parkerin ja Louis Armstrongin kirjat. Vain Satchmosta kirjoitetut muistelmat olen lukenut.

Olisivatko tässä ne kirjat, jotka saisivat minut rauhoittumaan lukemiseen? Se rauha kun on koronan takia ollut kadoksissa.

Aloitin jazzin mestareihin tutustumisen Davisin kirjasta, koska niin usein halutessani kuunnella jazzia, valitsen juuri Miles Davisin musiikin.  Miles Davis soittaa minulle mieleistä melodista jazzia.

Davisin kirja on raakaa tarinaa amerikkalaisesta jazzin maailmasta 1940-1970 –luvuilla.  Se ei ole siloteltua kerrontaa. Se on huumehörhöjen maailma, se on liian nuorena kuolevien muusikoiden maailma.  Mustaa soittajaa kuunnellaan, mutta myös potkitaan.  Sen ajan ihanat filmitähdet Ava Gardner, Elisabeth Taylor, Marlon Brando istuvat ilta toisensa jälkeen kuuntelemassa, kun Miles Davisin trumpetti soi.  Kirjasta välittyy upeasti silloisen maailman kuumeinen syke.  Siellä missä on Miles Davis, siellä myös on naisia. Niitä riittää. Eikä mitään kaunistella.

 Mutta kirjan pääosassa on musiikki. Ja sen tekijät. Onhan se todella kiinnostava maailma. On ainakin ollut.

”Ja nopeammin kuin olin osannut kuvitellakaan meiltä alkoi irrota aivan uskomatonta musiikkia.  Se oli niin upeaa, että minulla kävi kylmät väreet, ja samoin yleisöllä… Kaikki soittopaikkamme olivat tupaten täynnä, ja kansa jonotti pitkinä letkoina ulkona kaduilla sateessa ja tuiskussa, pakkasessa ja helteessä. Se oli mahtavaa.”