Olen syksyllä nähnyt Westön Kangastus -38 –näytelmän Kansallisessa, Avoimien Ovien Erottaja
1917-1918 ja lukenut yli 800 sivua Väinö Tannerista ja Suomen historiasta. Kaikki nämä teokset kuvaavat yksilöiden kautta
maamme dramaattisia vaiheita sata vuotta sitten. Vain sata vuotta sitten. Se on
lyhyt aika, mutta myös riittävä siihen, ettemme enää muista miten ja miksi
kaikki oikein alkoi. Siksi on todella hienoa, että nyt näiden aikojen
tapahtumia käsitellään monipuolisesti.
Voimme tänään olla Suomessa monista asioista ylpeitä. Jos olimmekin kehitysmaa sata vuotta sitten,
olemme nyt monilla mittareilla maailman kärkeä. Vaan niin kuin tiedämme,
kaikilla ei mene hyvin, kaikilla ei edelleenkään ole samanlaisia
mahdollisuuksia elämänsä hyvään järjestämiseen.
Lasse Lehtinen on halunnut nostaa elämänkerralla Väinö
Tannerin pois unohduksesta. Hän kirjoittaa, että ”Väinö Tannerin saavutukset ja
vaikutusvalta itsenäisessä Suomessa tekevät hänestä sotia edeltävän tärkeimmän
yksittäisen toimijan.” Kirjan lukeminen ei
lopultakaan ollut mahdoton kahlattava, onhan Lehtinen taitava kirjoittaja.
Tanner oli osuuskauppamies. Hän
oli herra Elanto. Mutta hän oli myös valtakunnassa poliitikko, ministeri,
sotasyyllinen, SDPn puheenjohtaja. Hänestä oli moneksi. En ole lukenut muita Tannerista kertovia kirjoja,
mutta kannattaisi varmaan lukea. Lehtisen kirjan lopussa oleva luettelo kirjallisuudesta
tarjoaa myös muita hyviä ehdotuksia, jos on halua tutustua poliittiseen
historiaamme.
Sotien jälkeiset vuodet olivat
myös aikaa, jolloin sosialidemokraatit ja kommunistit olivat napit vastakkain
kaikkialla. Tannerille tämä asenne, vastustaminen, oli vahvaa eikä hän siitä
luopunut koko elämänsä aikana. Olen itse aikuisena elänyt ja kokenut 60-ja
70-luvun taistelut työväenjärjestöjen hegemoniasta. Silloin jokaisen oli
valittava puolensa. Aika oli hyvin mustavalkoista. Ellet ole minun puolellani,
olet minua vastaan. Energiaa tuhlaantui
valtavia määriä aina jonkun asian tai ihmisen vastustamiseen.
Lehtinen kirjoittaa paljon ja
pitkästi kaikesta mitä Kekkonen teki tai jätti tekemättä. Kekkosen valinnasta
Lehtisen kommentti on tiukka: ilman Neuvostoliiton vaikutusta, hänestä ei olisi
tullut Suomen presidenttiä. Siis vuonna 1956.
Olisivatko asiat menneet toisin, jos valinta olisi kohdistunut Fagerholmiin?
Siihen meillä ei ole vastausta. Sen sijaan on helppoa olla samaa mieltä
Neuvostoliiton vahvasta vaikutuksesta.
Aikanani tunnistan hyvinkin Kekkosen
yksinvaltiuden ja myös sen, miten Neuvostoliittoa kuunneltiin. Silti en ihan
tarkalleen aina tiennyt, että olisimme olleet (Kekkonen olisi ollut?) niin
alisteinen sosialistimaan johdolle kuin ehkä oli. Tai jos kaiken näin ja tiesin, ehken halunnut
ymmärtää. Tai sitten on vain niin, ettei aina ole aina vaihtoehtoja.
Kirjassa on paljon myös SDPn värikkäästä
Väinö Leskisestä. Varmasti Leskisen rooli oli vahva, mutta oliko Leskinen
todella noin määräävä tekijä kuin Lehtinen kuvaa? Ehkä. Kyllähän monet silloin vannoivat Leskisen
nimeen. On vaikea sanoa, mikä Lehtisen tekstissä on todella aitoa kovaa faktaa,
mikä hänen mielipiteensä asiasta. Se ei käy tekstistä selville.
Sitä mietin, oliko kirjan suurin
anti itse Tanner, vai se suuri kokonaisuus, mikä kirjassa hahmottuu sotien jälkeisestä
Suomesta. Kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia oli kuvaus siitä, miten Suomea luodattiin
eteenpäin neuvostovallan aikana. Miten suomettuminen pikkuhiljaa tapahtui, ja
miten vähitellen sisäistimme sen, mitä saa sanoa, mitä ei. Silloin meillä ei
ollut sananvapautta. Tänäänkin puhumme sananvapaudesta, mutta sävyt vain ovat
erilaiset.
Journalisti.fi –sivulta löydät Antti Blåfieldin loistavan
kirjoituksen ”Sananvapaus on sietämistä”.
Hyvä päivä lukea se tänään, itsenäisyyspäivänä.
