Jos ihan ensiksi, mielipidevangit vapaiksi

Barak Obama ja Yhdysvallat ovat aloittaneet Kuuban kanssa suhteiden normalisoinnin.  Vaikka vielä ei ole kovin paljon tapahtunutkaan, se on iso juttu.  Yli puoli vuosisataa on sosialistinen valtio ollut Yhdysvaltojen tuntumassa, vain 150 merikilometrin päässä.

Köyhääkin köyhemmässä Kuubassa juhlivat amerikkalaiset, ja ne keillä oli rahaa.  Kunnes sitten tuli Fidel Castro ja diktatuuri Batista sai lähteä. Nin kuin ei minkäänlainen diktatuuri koskaan, ei myöskään kuubalainen, ole ollut hyväksi kaikille.  Joka tapauksessa tavallinen ihminen on saanut terveydenhoitoa, päässyt koulutukseen ja oppinut lukemaan, saanut työtä ja ruokaa. Mielipidevankien määrästä ei taida kenelläkään olla tietoa, mutta heitä on.  Olisihan ihme, jos ei tällaisessa maassa olisi toisinajattelijoita.

Kuubaa johtava Fidelin veli Rauol Castro on antanut periksi joissain asioissa. Kun viitisen vuotta vietin maassa pari viikkoa, oli ihmisille annettu lupa hankkia tietokoneita. Ne hankkivat keillä on rahaa. Harvalla on. Vaikka tällaiset uudet asiat eivät ole mahdollisia kaikille, ne ehkä ovat kuitenkin askeleita vapaampaan yhteiskuntaan.  Edelleenkin ihmisistä pidetään huolta perustasolla. Nälkää ei tarvitse nähdä.  Mutta linja on tiukka. Perhe saa omistaa lehmän ja pitää siitä saatavan maidon, mutta myytäessä lehmä on valtion. Sen sijaan kanat, siat ja lampaat  perhe saa tappaa ja omistaa. Kertoi oppaamme.

Kuuban voisi kiteyttää myös muutamaan sanaan: Che Guevara, Buena Vista Social Club, salsa, Hemingway, autot, sikarit. Nämä kaikki kohtasin Havannassa. Siirtomaavallan aikuiset rakennukset ovat komeita, ränsistyneenäkin. Ne kertovat myös menneiden aikojen loistosta.  Siitä 50 -luvusta, kun rikkaat amerikkalaiset porhalsivat Miamista Havannaan.

Che Guevara on tietysti mielessäni kaikkein romanttisin vallankumouksen sankari mitä olla voi. Hän on sitä enemmän kuin Fidel Castro. Niin näyttää olevan myös kuubalaisten mielestä, Che Guevaran kuvia näkyi, ei Castron.  Turismi tuo rahaa maahan. En tiedä, kuinka tärkeä Ernest Hemingway lienee kuubalaisille, mutta turisteille on. Kirjailijan  lempipaikassa La Floriditas -ravintolassa mekin kävimme  nauttimassa aidot daigurit.

Yksi kiehtova asia vielä Kuubasta: kuulut havannalaissikarit valmistetaan edelleen käsityönä. Kun näppärät sormet pyörittävät sikarinlehtiä, samalla työntekijät kuuntelevat romaanin luentaa. Lukuperinne on jatkunut kauan.

"Kosketus ei valehtele"

Ihminen tarvitsee toisen ihmisen kosketusta.  Lääkäri-kirjailija Helinä Siikala sanoo "ihon koskettaminen on aivojen koskettamista".  Kosketus saa mielihyvän hormoonit liikkeelle. Samaiselta Helinältä sain kerran halauksen, josta välittyi niin paljon lämpimiä tunteita, etten koskaan aiemmin ole kokenut vastaavaa.

Me suomalaiset aikuiset olemme iät ajat olleet kättelijöitä. Joskus 70 -luvun lopulla hämmästelin ja ihastelin Dubrovinikissa, entisessä Jugoslaviassa, miten kohteliaasti nuoret  tervehtivät toisiaan. He kättelivät. Suomalainen nuori sanoi silloin moro - ja saattoi tuupata olkapäähän.

Edelleenkin meillä kätteleminen kuuluu asiaan. Kylässä tervehditään vieraita kättelemällä, kokouksissa tuttuja. Ihan hyvien tuttujen kesken halaaminen on lisääntynyt. Muualla Euroopassa halaukset ja poskisuudelmat ovat iät ajat olleet oikea tapa tervehtiä. Lieneekö kulttuuri meilläkin muuttumassa, kun ensin nuoret ja sitä myöten vanhemmatkin ihmiset yhä useammin halaavat.  Pidän suuresti nuorten tavasta tervehtiä halaamalla. Eikä se näytä olevan vain mikään tyttöjen juttu. Onneksi.

Mutta kaikki eivät tykkää koskettelusta. Eivätkä kaikki ole siihen tottuneet. Meillä ei kotona halailtu. Kun en sitä lapsena oppinut, olin jo aika vanha kun halaaminen alkoi tuntua luontevalta tavalta tervehtiä. Jos lapsi  pienestä pitäen oppii, että suvun vanhaa tätiäkin tervehditään halaamalla, se varmasti luontuu hyvin myös isona. Jopa siinäkin iässä, kun tuntuu, ettei enää kehtaisi.

Dementoitunut äitini ei halunnnut, että häntä kosketellaan. Hän ei itse halaillut lapsiaan, ja oppi hänkin vasta varsin vanhana ottamaan vastaan halauksia. Mutta niin syvälle se oppi ei mennyt, että se olisi toiminut dementiavaiheessa. Kun yritin halia, äiti huitaisi, menetkös siitä tökkimästä. Sanat puuttuivat, mutta ele oli selvä. Vanhustenhoitajat ovat tämän asian kanssa tekemisessä päivittäin. Pitää koskea vaikkei saisikaan.

Kulttuurit ovat erilaisia. Meillä vieraili kerran Dava Sherba Tiibetistä. Kun mieheni halusi näyttää hänelle Helsinkiä,  Dava halusi kävellä hänen kanssaan käsi kädessä. Keskellä päivää kaupungilla. Selitä siinä sitten.

Silloin tällöin näen varttuneempia pariskuntia kävelevän käsi kädessä. Olen kateellinen.

Tavaroiden tilalle elämyksiä ja tunnelmaa

Kauppa elää vuoden kuuminta sesonkia.  Myyjät ovat kovilla eikä asiakkaillakaan ole helppoa. Varsinkaan, jos menevät kiireisinä ostoksille.  Olen jo monia vuosia sitten luopunut tavarakulttuurista eli turhien lahjojen ostamisesta.  Tietysti on muitakin kuin turhia lahjoja. Eräs fb -ystäväni oli saanut kotiinsa joulusiivouksen. Itse voisin luvata naapureilleni, että saavat edelleen pyytää minua avuksi lastensa hoidossa. Kun täytin täysiä vuosia, tavarakielto oli myös silloin ehdoton. Sen sijaan minut sai viedä teatteriin, tarjota päivällisen kotona tai ravintolassa, viedä golfaamaan. Siis ei tavaroita, vaan elämyksiä.

Aivan sattumalta aloin facebookissa seurata euralaista "Minimaakaria". Hauskan nimen takana on Pia Mäkinen, joka on taitava singerinsä pyörittämisessä. Hän on joulun alla taikonut erilaisista kankaista monenlaisia mekkoja, esiliinoja, verhoja ja koristeita. Mainio esimerkki siitä, miten osaavat kädet tuottavat kaunista ja hyödyllistä. Jos olen oikein ymmärtänyt, hänen putiikkinsa on pieni, mutta tuntuu kuin idearikas ompelija tekisi töitä vuorotta. Ainakin näin joulun alla.

Yrittäjän on tietysti tehtävä töitä silloin, kun niitä on. Kun on kysyntää. Pia keksi syksyllä varsinaisen menestystuotteen, joka on tuonut iloa myös minulle.
Uudesti syntyneen ikkunani myötä Hyvää Joulua, hyvät ystävät, keitä te sitten lienettekin, jotka käytte lukemassa näitä rivejäni.

He tappoivat lapsia

Ajattelin kehua ravintola Töölönrannan hyvin rakennettua joulubuffeeta, jossa maut olivat kohdallaan.  Eikä tarvinnut täyttää vatsaansa sen paremmin lanttulaatikolla kuin kinkullakaan. Mutta kirjoitus katkesi ja ajatus pysähtyi, kun kuulin uutisen Pakistanista. Talibanit olivat hyökänneet kouluun ja tappaneet yli sata lasta. Marsalalla maustettu kastike tuntui yhdentekevältä.

Uutista on vaikea uskoa, mutta totta se on. Talibanit murhasivat yli sata nuorta tyttöä ja poikaa, elämänsä alussa olevia ihmisiä. Nobelin rauhanpalkinnon sai tänä vuonna 17 -vuotias pakistanilainen Malala Yousafzai. Kaksi vuotta sitten talibanit ampuivat häntä päähän, mutta tyttö selvisi siitä. On helppoa ajatella, että talibanit haluavat kostaa tämän, haluavat tehdä kouluista vaarallisen paikan. Ehkeivät nämä murhat kohdistuneet juuri Malalan Nobeliin, mutta tuskinpa talibanit koskaan antavat anteeksi sitä, että hän elää ja vaikuttaa.

Kun on lukenut Khaled Hosseinin kirjat, on jonkinlainen aavistus talibanien hirmutöistä. Heille ihmiselämä ei merkitse yhtään mitään.  He eivät halua, että lapset ja varsinkaan tytöt ja naiset, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, oppivat ajattelemaan. Heidän väkivaltansa on niin kovaa, että he saattavat pysäyttää kehityksen jopa useiksi kymmeniksi vuosiksi, mutta pystyvätkö he lopulta estämään aikojen muuttumisen? Tai voisiko ajatella niin kuin joku sanoi, nyt talibanit ylittivät sen rajan, johon heidät on saatava pysähtymään.

Kun elämän rytmi hidastuu

Kassajonossa voi iskeä paniikki, kun kassan vikkelät sormet siirtävät ostoksesi  vauhdilla eteenpäin. Oma nopeus ei riitä samassa tahdissa nostamaan tavaroita korista hihnalle. Kortti tai raha on löydyttävä nopeasti, koska luulet jo kuulevasi miten jonossa joku huokaa, älä nyt siinä tuhraa koko päivää. On kiire.

Paitsi yhtenä päivänä. Edessäni oli nainen ilman kiirettä. Hän nosti ostoksensa omia aikojaan hihnalle, kovin montaa pakettia hänellä ei ollut. Rahakaan hänellä ei ollut valmiina, mutta lopulta pienen hakemisen jälkeen taskusta löytyi parikymmentä euroa. Kun maksu oli hoidettu, nainen ei vauhdilla mätännyt ostoksia kassiinsa. Sen sijaan hän tarkasti maksukuittinsa, ja teki sen huolella. Siinä vaiheessa, kun omat ostokseni olivat jo kassissa, hän vasta availi omaa kassiaan. Kiirehtimättä.

Nainen ei tehnyt tätä kaikkea tahallaan. Hänen elämänsä rytmi oli hidastunut. Mihinkään ei ollut enää kiire. Heitä on yhä enemmän joukossamme, myös kassajonoissa. Ehkä mekin vielä vähän ripeämmät maltamme olla hosumatta.  Edes näin joulun aikaan.

Maahanmuuttajat ja työmarkkinat

Niin se vain on, että kun asioihin perehtyneitä ihmisiä kuuntelee, se on omille aivoille kuin öljyä saranoille. Sain Nasima Razmyarilta kutsun seminaariin, jossa pohdittiin maahanmuuttajia, työmarkkinoita ja hyvinvointiamme. Eipä tullut maailma valmiiksi tämän parituntisen aikana, mutta sain kohtalaisen tuttuihin asioihin uudenlaista näkökulmaa. Ja jos aivan rehellisesti sanon, vähän lisäsivät epävarmuutta ja pelkoakin.

Juhana Vartiainen, joka tunnetaan - miten sen nyt sanoisin - toisin puhujana, tykitti melkein henkeä vetämättä parikymmentä minuuttia tulevaisuudestamme. Ei sentään sanonut, uskokaa nyt hemmetti viimeinkin tämä asia, mutta vähän sinnepäin. Hän puhui tietysti väestön ikärakenteen muutoksesta joka koskee kaikkia maita, ei vain Suomea.  Työikäisten määrän väheneminen on meillä vain muita jyrkempää.

On helppo olla samaa mieltä siitä, että työperäinen maahanmuutto onnistuessaan eli kun saamme maahamme aikuisia, koulutettuja ihmisiä, hyödyntää myös julkista taloutta. En tunne työmarkkinoiden tilannetta, mutta tuntuisi kovin järkevältä ajatus siitä, että työluvan saantia helpotettaisiin silloin, kun ihmisellä on tiedossa työ maassamme.

Suvi-Anne Siimeksen pohdiskeleva puheenvuoro sai ajattelemaan, puhummeko ihmisten kanssa liian vähän vaikeista asioista. Niistä asioista, jotka koskevat naapurissa asuvaa maahanmuuttajaa, joka ei ymmärrä miten meidän mielestämme pitäisi elää. Tarvitaan sanoja, puhumista, ihmisten kohtaamista. Eivät aina kauhean helppoja asioita meille suomalaisille. Vaikeaa muillekin kuin porilaisille.  Muttta muuta tietä ei ole. Kuten Siimes sanoi, meidän pitää kuunnella ihmisiä jos he haluavat puhua heille harmia aiheuttavista asioista. Jos ei puhuta, möröt tulevat.

Entäpä sitten vaatimus hyvästä suomen kielen taidosta.  Pitääkä sen olla maahanmuuttajalla täydellistä vai vain  sen verran hyvää, että sillä pärjää. Riittääkö että tulee ymmärretyksi. Olin itsenäisyyspäivänä brunssilla kalliolaisessa Sandrossa, jonne pöytä pitää varata varsin varhain. Marokkolaistyyppinen ruoka oli erinomaista, mutta meitä palveltiin pääasiassa englanniksi. Totta kai on tärkeää osata suomea, mutta niin kuin tiedämme, kielen oppii vain sitä puhumalla. Eikö kuitenkin työn laatu ole tärkeintä?

Seminaarin kolmannen puheenvuoron käytti Tarja Filatov. Suuret ikäluokat ovat jäämässä eläkkeelle. Lähimmän kymmenen vuoden aikana tapahtuva muutos on suuri. Mistä tulevat ja keitä he ovat, jotka tulevat hoitamaan meitä sairaaloissa, vanhainkodeissa, päiväkodeissa?  Nuoret eivät näille aloille hakeudu. Me tarvitsemme ihmisiä muualta.

Keskituloiset työpaikat ovat vähentyneet, on kovapalkkaisia asiantuntijoita ja matalapalkkaisia "silpputyötä" tekeviä.  Ja on nelisen tuhatta työpaikkaa, joissa työskennellään hyvin epäselvissä oloissa, selvää työvoiman riistoa, kuten Tarja sanoi.
 Meille ohjautuu työperäisen mahanmuuton kautta ihmiskaupan uhreja emmekä pysty valvomaan väärinkäytöksiä.

Tällaista se on. Ja me jaksamme nurista, että "ne" tulevat tänne vain sosiaaliturvan perässä eivätkä halua tehdä töitä ja  kun "ne" tekisivät, heitä ei palkata.

Me ymmärrämme toisiamme

Kurganin varjoissa tapahtuu

Risto Isomäki on kirjailija, jonka kirjoihin en yleensä tartu. Jonkun kirjan kohdalla olen yrittänyt, mutta aina on lukeminen jäänyt kesken. Ehkä näistäkin kirjoista jotain on jäänyt mieleeni, koska kirjaston bestseller -hyllystä nappasin käteeni hän viimeisensä, Kurganin varjot. Ja nyt luin kirjan alusta loppuun, vaikka takakannen luettuani ajattelin, että nyt kirjailija taas maalaa piruja seinälle.  Pitääkö vielä miettiä maailman tuhoutumista, kun muutenkin on sietämistä tässä kaamoksessa?

Kirja on fiktiota, tietysti, mutta sitä lukiessa tuli sellainen olo, että jos kaikki on mennäkseen pieleen, niin sitten se on menoa. Maailmanlaajuisesti kaikki tuhoutuu.  Isomäki kirjoittaa elävästi, jännite säilyy hyvin. Kirjan luettuani näin sen tapahtumat kuin elokuvana. Aioin sanoa ensin sarjakuvana, mutta Kurganin varjoissa tapahtuu niin massiivisia asioita, että vain elokuvalla niistä voisi kertoa.

Onneksi hän on vienyt tapahtumat kauaksi Mustallemerelle, Ukrainaan ja Odessaan. Vaikka toisaalta, mikä enää on kaukana, jos ekologinen katastrofi tapahtuu. Sen seurauksia eivät mitkään rajat pysäytä. Isomäki maalaa kirjassaan kammottavat kauhukuvat, jotka tosin vaikuttavat vähän liikaa yliluonnollisilta, mutta saavat  ajattelemaan, mitä jos kuitenkin...

 Pääosaa kirjassa esittää nainen, jota Isomäki kuvaa Odessan kauneimmaksi, mutta joka myös osaa ryypätä eikä suinkaan vain sievistelevästi kastele huuliaan viinilasin reunaan. Vodkaa sen pitää olla. Silläkin on sitten seurauksensa. Onneksi kirjassa on myös rakkautta eikä kirja lopu kaiken tuhoon. Kurganin varjot oli oikeastaan mukava, riittävän jännittävä ja tarpeeksi romanttinen lukukokemus.

Kirjojen lukemisen tärkeyttä ei voi liioitella

"Elämän mittainen lukupiiri" on kirja kirjoista. Se on samalla Will Schwalben kirja äidin haimasyövästä, jossa äiti ei kuitenkaan anna pojalleen mitään mahdollisuuksia dramatisoida sairauttaan. Mutta ennen kaikkea kirja kertoo amerikkalaisesta Mary Anne Schwalbesta, naisesta, joka teki eri maissa paljon hyvää työtä pakolaisten hyväksi. Hän toivoi Obamaa presidentiksi ja hän toivoi maahansa terveydenhuoltouudistustusta.

Toive oikeudenmukaisuudesta
 Mary Anne Schwalbe sanoo kirjassa  "olevansa onnekas, koska on saanut niin hyvää hoitoa, ja kokee todella epäoikeudenmukaiseksi sen, että ihmiset, jotka ovat työskennelleet yhtä kovasti kuin hän, eivät saa hoitoa - joko siksi että ovat joutuneet työttömiksi tai ovat työskennelleet yrityksissä, jotka eivät vakuuta työntekijöitään tai sitten aiemman terveydentilansa takia, jonka perusteella heille ei myönnetä vakuutusta (tai heillä ei ole varaa siihen).  Täydellista ratkaisua ei ole, mutta pitää saada aikaseksi jonkinlainen aloite."  Jonkinlaisen Obama saikin aikaan.

Keille suosittelisin tämän kirjan lukemista? Lukevat ihmiset löytävät ehkä itselleen uusia kirjoja, luettelo on aika pitkä. Ehkä tämän kirjan lukemisen jälkeen voi jostain kauan sitten luetusta kirjasta löytää uuden näkökulman. Tai saada erilaisen näkökulman maailman pakolaisiin. Tai vain tuntea iloa ja myötätuntoa.

Kirja antaa kasvot
Kirjoja voi lukea monella tavalla. Niitä voi pitää pelkkänä fiktiona tai todellisina kuvauksina oikeasta elämästä. Esimerkiksi Khaled Hosseinin kirjat Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa antoivat kasvot afgaaneille. Itse pidin molemmista kirjoista ja niin piti myös Mary Anne, hän rakasti Afganistania. Hän kertoo, miten hän tapasi Kabulissa juuri sellaisia ihmisiä, joita kirjoissa kuvatttiin.  Vielä hyvin sairaana ollessaan hän teki   sitkeästi töitä kirjaston saamiseksi Kabuliin, ja miten iloiseksi hän tulikaan tyttöjen mahdollisuudesta oppia lukemaan.

Kirja kertoo "taisteluista"
Englantilaisen feministin Eleanor Rathbonen elämänkerrassa kerrotaan työstä, jota hän teki äänioikeusliikkeen hyväksi. Schwalbe sanoo "minua suututtaa nähdä nuoria naisia, jotka ovat saaneet nauttia kaikista mahdollisista etuoikeuksista, mutta eivät silti jaksa vaivautua äänestämään. Ihmisten pitää lukea tarinoita tällaisista naisista oppiakseen, kuinka paljon työtä äänioikeuden saaminen vaati, etteivät he pidä sitä itsestäänselvyytenä." Kaikkien meidän pitäisi lukea.

Kirja kertoo solidaarisuudesta
Ehkä Mary Anne Schwalbella oli hyvät taloudelliset mahdollisuudet matkustaa ja auttaa pakolaisia, mutta aivan tällä auttamista ei voi kuitata. Hän itse sanoo kirjassa, että "aina voi tehdä enemmän ja pitäisikin - mutta siitä huolimatta tärkeintä on tehdä se, mitä voi, silloin kun voi. Liian monet käyttävät tekosyynä sitä, etteivät usko tekevänsä tarpeeksi, joten he päättävät, ettei heidän tarvitse tehdä mitään. ...aina voi allekirjoittaa vetoomuksen, antaa pienen lahjoituksen tai kutsua kotiinsa maahan hiljattain muuttaneen pakolaisperheen viettämään kiitospäivää."

Kirja antaa aiheita ajatteluun
Miten ohjaat omaa elämääsi? Schwalbe sanoo kyse olevan läsnäolosta. "......me kaikki tiedämme, ettei meidän tule keskeyttää toisiamme, mutta siitä huolimatta keskeytämme itsemme yhtä mittaa. Käymme lukemassa sähköposteja vähän väliä, emme anna puheluiden mennä vastaajaan, kun olemme tekemässä jotain mukavaa. Tai emme ajattele ajatusta loppuun, vaan annamme mielen tarttua hetkellisiin huoliin ja toiveisiin."

"Elämän mittainen lukupiiri" on ymmärtävästi kirjoitettu, helposti luettava kirja, jossa  on paljon tähän päivään liittyvää hyvää pohdiskelua.