Tsehovilaisissa tunnelmissa

Kansallisen Vanja -eno on suurella taidolla tehty kokonaisuus. Sen lavastus, sen musiikki, sen viipyilevä, melankolinen tunnelma, kaikki yhdessä tekevät Vanja -enosta nautittavan, intensiivisen kokonaisuuden. Tsehovilaisessa elämässa ei paljon tapahdu, se on ajan kulua. Ja kuitenkin tapahtuu. Kaikenaikaa. Asiat etenevät vaikkei paljon mikään etenekään. Elämän elämättömyys vie voimat.

Vanja -enon ensihetket ovat komeita: pimeässä teatterissa rävähtää koko teatterin täyttävä, suoraan sieluun menevä musiikki, samalla näyttämölle rakentuu suuri ja monilokeroinen talo. Tunnen olevani teatterissa sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Minut on otettu jo ennen ensimmäistäkään repliikkiä.

Sama ihmeellinen tunnelma säilyy lähes koko esityksen ajan.  En nähnyt näytelmää tähtisuorittajien työnä, vaan hienona, yhdessä tehtynä kokonaisuutena. Mutta en tietenkään pääse yli enkä ympäri Eero Ahosta. Olen ensimmäisen kerran - siis niin että muistan - nähnyt hänet Esko Salmisen kanssa Pukijassa. Silloin kolahti tosi kovaa.  Voisin pelkästään hänen takiaan mennä katsomaan näytelmiä. Vanja -enossa Aho tekee roolinsa taas kerran hienosti ja täydesti Jelenaan rakastuneena, reippaasti ryyppäävänä kylälääkärinä.

 Näytelmän naisista  Sofiaa esittävä Emmi Parviainen oli vetoava. Toisaalta ujo ja herkkä, toisaalta toivottomassa rakkaudessaan niin alaston.

Jos näytelmässä jotain oli liikaa (ovien paukuttelut) niin siedin senkin, kun minut valloitti täysin se miten lavastuksella voidaan näyttää asioita, miten musiikilla voidaan raamittaa. On se hienoa, että meillä voi nähdä tällaista teatteria.

Kaupunginteatterin Vanja on myös käytävä katsomassa, mutta ei ihan vielä. Kansallisteatterin esitys on vielä liiaksi iholla.

Aulikki Oksanen rakastaa ja taistelee

1970 -luvun alku muistetaan vasemmistolaisen laululiikkeen vuosina. Erityisesti kommunistinen laululiike oli vahvoilla. Silloin oli paljon aiheita yhteiskunnallisiin lauluihin: oli Vietnamin sota, Chile ja vallankaappaus, oli työttömien Suomi.  Agitoiva, propagandistinen
ikulausepolitiikka oli se, jolla huudettiin maailman epäoikeudenmukaisuutta. Mutta silloin meillä oli vielä vahvat luokat: duunarit, farmarit ja porvarit kuten tutkija Anu Kantola sanoo.  Silloin oltiin perinteissä kiinni, se tarkoitti myös kiinnittymistä omaan puolueeseen.

Eilen illalla 70 -luku oli yhtäkkiä lähelläni. Loppuunmyydyssä Savoy -teatterissa juhlittiin kesällä 70 vuotta täyttänyttä Aulikki Oksasta.  Hän on koko ikänsä kirjoittanut runoja rakkaudesta ja politiikasta ja kirjoittaa niitä edelleen. Aulikki Oksanen on minulle yhtä kuin Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Agit Prop. Siis varsin vasemmistolaisten laulujen tekijä. Se vaan ei yhtään vähennä hänen arvoaan.

Illan konsertissa saatiin pieni kosketus hänen lauluihinsa, joista valtaosan esitti Vuokko Hovatta. Toisille lauluille aika on tehnyt tehtävänsä, mutta ei kaikille. Laulu siirtotyöläisestä ei ole vanhentunut ollenkaan, vaan täyttä tätä päivää, vaikka työttömiä ei nää siirtotyömaiden parakkeihin sijoitetakaan. Kuitenkin "aikuinen mies on vailla työtä, siihenkö loppuu se vapaus...."

Sen sijaan "kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat", ei taitaisi enää tänään sytyttää. Ei vaikka Oksanen sanoo asiat siinä aivan oikein: "ei synny rakkautta ilman oikeutta, ei synny oikeutta, ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa".  Onko tämän päivän puolueista = myös meistä ihmisistä, hakemaan vaihtoehtoja, pitämään tämä yhteiskunta koossa kaikille Suomessa asuville? Siihen tarvittaisiin vahvaa yhteisrintamaa.

Aulikki Oksanen  on runoillut taistelulauluja, mutta myös ihania rakkausrunoja. Yksi tunnetuimmista on Chydeniuksen säveltämä pakahduttava  "sinua sinua rakastan".  Vaikka siinä on enemmän kuin tarpeeksi chydeniusmaista draamaa, silti se pysäyttää. Aulikki Oksasen laulujen vahvuus on lämpimän ironisessa otteessa, hänen tekstinsä puhuu. Sellaisia lauluja jaksan kuunnella vieläkin.

Kuunnelkaa vaikka Oi, oi, oi rakkaus - katseen kuuma lupaus, suuta polttaa toinen suu...Ei mikään lässyn lässyn, vaan yhteiskunnallisen sanoman sisältävä tango.


Aulikki Oksanen lauloi eilen omassa konsertissaan. Näin seitsemänkymppiset nykyään.
Kuvassa hän laulaa perjantaina Messukeskuksessa kirjamessuilla.

Iltoja poliitikkojen seurassa

Voi  mikä poliittisten kirjojen syksy meillä onkaan. Ensin Erkki Tuomiojan päiväkirjat, sitten Paavo Lipposen muistelmien toinen osa ja huipuksi Jarmo Korhosen kepulaisesta maailmasta kertova kirja. On kuulemma melkein kaksikiloinen eivätkä nuo muutkaan ole kovin ohuita.

Taitaa olla pakko unohtaa romaanit ja sukeltaa poliitikkojen maailmaan. Olen sitä jo vähän aloittanutkin. Meneillään on Antti Kujalan "Neukkujen taskussa".  Kirja kertoo vuosista 1956-1971.  Tutkijan kirja on tietenkin ulkopuolisen kirjoittama eikä siinä voi olla samanlaisia pakahduttavia tunteita näkyvissä kuin mitä oleten näissä muissa kirjoissa olevan.

Silti kirjan teksti saa ainakin omat tunteeni heräämään. Nämä viime vuosina esille nousseet "kehittävän Suomen" rahajutut näyttävät pieniltä ja lapsellisilta verrattuna siihen, miten dollareita ja ruplia kannettiin maahamme 50-luvun lopulla ja 60 -luvun alussa.  Jos joskus on joukkoja vedetty johtajien perässä kuin pässejä narussa, niin noina aikoina se tapahtui. Sanoo hän, joka oli vähän mukana.

Aina olen tiennyt, että meidän oli Kekkosen aikaan otettava Neuvostoliitto huomioon, mutta että sen maan vaikutus Suomen hallituksien valintaan oli tuota tasoa kuin Kujala kertoo, tuntuu aika härskiltä. Ehkä itselleni on käynyt niin, että olen aktiivisesti halunnut unohtaa "seinilläkin on korvat"  - ajat. Ne ajat olivat  vaikeita eikä niitä kukaan haluaisi kokea uudelleen. Oman lähihistorian tunteminen saattaa auttaa tämän ajan ymmärtämisessä.

Tänään politiikassa olevat  tuntuvat (näyttäytyvät) kilteiltä pehmoilta verrattuna siihen mitä se oli silloin ennen. Kaikissa puolueissa. Nyt politiikkaa tehdään sivistyneesti. Varmasti edelleenkin kampitetaan ja taistellaan vallasta, mutta ehkä politiikan paha maine on saanut aikaan ainakin yritystä siistimpiin tapoihin. No, olen aina ollut sinisilmäinen.

On se luojan lykky, että meillä mediassa puhutaan asioista avoimesti. Sen hetkittäisen tarkoituksenmukaisuudenkin sietää, kun muistaa mitä se oli ennen.  Muistaa siis sen mitä ei ollut.

Isät ja tyttäret ja lasten uutislehti

Keskustelin tällä viikolla Nasima Razmyarin kanssa isän tärkeydestä ja merkityksestä. Lauantain Hesarissa  Ari Kinnari kirjoitti tanskalaisesta kustannustalosta, joka on perustanut uutislehden 6-12 vuotiaille. Mitäkö tekemistä näillä asioilla on keskenään? Onpa hyvinkin.

Nasima kertoi, etteivät he pelanneet isänsä kanssa Afrikan tähteä, mutta heillä oli toisenlainen "peli". Nasima sai veljensä kanssa tehtäväkseen seurata viikon uutisia ja jos vastaukset olivat oikein, lapset saivat palkinnon, "karkkipussin". Leikkimielinen kasvatusmetodi sai aikaan sen, että Nasima tottui seuraamaan ensin ulkomaan, myöhemmin uuden kotimaansa uutisia.

Kun kahdeksan vuotias lapsi muuttaa perheensä kanssa täysin toisenlaiseen kulttuuriin, on elämässä useita turvattomuutta lisääviä asioita.  Ei vain toimeentulosta, vaan kaikesta. Silloin vanhempien merkitys korostuu. Nasima puhuu vanhemmistaan lämpimästi, mutta erityisesti pitkät kävelyretket isän kanssa ovat olleet hänelle tärkeitä.

Tapa, millä hän  puhuu isästään, saa minut pohtimaan omaa isääni ja hänen tapaansa kasvattaa. Ei kävelty eikä kauheasti juteltukaan, mutta hyvin isä tervasi sukseni, opetti uimaan ja tanssimaan. Hän myös luki tarkoin päivän lehdet. Hän yritti ymmärtää, miksi maailma on sellainen kuin on ja mitä ja kenen pitäisi tehdä toisin, jotta se muuttuisi paremmaksi kaikille ihmisille. Me lapset emme saaneet mitään tehtäviä, mutta varmasti saimme kuunnella kommentteja. Isäni aktiivinen ote asioihin vaikutti minuun ainakin niin, että olen koko ikäni lukenut erilaisa lehtiä. Politiikka ei ole koskaan ollut se kamala asia, jota en voisi ymmärtää.

Tarina isästä ja tyttärestä kietoutuu tanskalaiseen ajatteluun tiedon saamisen kautta. Päätoimittaja sanoo heidän missionsa olevan se, että he kirjoittavat tärkeistä kotimaan ja ulkomaan asioista siten, että lapsetkin ymmärtävät niitä. Hän sanoo, että lapset lukevat uutisjuttuja kunhan aihe koskettaa heitä ja että teksti on yksinkertaista. (Eikö tämä kosketa myös meitä aikuisia?) Päätoimittaja korostaa, että faktat ovat tärkeitä.

Maailman tapahtumia on välillä vaikea ymmärtää niin isojen kuin pientenkin emmekä voi välttyä siltä, että erilaiset uhat ja pelottavat asiat tulevat koteihimme.  Silloin on tärkeää myös lapsen saada sellainen näkökulma asioihin, että pelot eivät jää hallitseviksi. Nasiman tarina olkoon tästä hyvänä esimerkkinä.

Suomessa tuskin kukaan perustaa uutislehteä lapsille, joten meillä mennään viisaiden isien ja äitien kanssa. Lasten kysymyksiin on varmaan joskus vaikeaa vastata, mutta riittäisikö, jos puhuisimme asioista niin kuin ne ovat. Ylipäätään puhuisimme.

Trubaduuri Vladimir Vysotskin

Vladimir Vysotskin lauluja kuuluu radiosta nykyään perin harvoin.  No eipä hän ole ollut elossakaan vuosikymmeniin. Kuoli vain 42 vuotiaana vuonna 1980.  Hän oli venäläinen trubaduuri, josta valtaa pitävät eivät tykänneet, mutta kansa rakasti häntä yli kaiken.  Vysotskin oli 16 vuotta Juri Ljubimovin työtoveri Taganka -teatterissa. Hän oli näyttelijä, joka kuitenkin eniten valloitti lauluillaan. Vysotskinin ehkä suomalaisille tunnetuin laulu on "Ystävän laulu".

Neuvostovalta kohdisti ankaraa sensuuria Taganka -teatteriin, mutta se jarrutti myös kaikin keinoin Vysotskin levytyksiä tai runojen julkaisemisia. Silti hänestä tuli juhlittu runoilija. Ljubimov kirjoittaa, että ehkä juuri sitä hän ei saanut anteeksi. Nousta suosioon ilman lupaa.  Olen jostain lukenut Vysotskin sanoneen, että hän taisteli koko elämänsä ajan pumpuliseinää vastaan. Toisinajattelijoita ei suvaittu. Niinpä Vysotskin ei saanutkaan minkäänlaista tunnustusta elinaikanaan, mutta kuolemansa jälkeen myös virallinen valta kiitti häntä.

 Vysotski oli uskomattoman tuottelias. Hän sai valmiiksi yhdeksänsataa laulua ja runoa. Ne kertovat elämästä Venäjällä. Hänen laulunsa ovat oudosti erilaisia. Ne ovat tavattoman herkkiä, mutta sanomaltaan vahvoja. Niitä on myös kuunneltava ajan henkeä vasten eli sitä aikaa vasten millaista elämä oli  sosialistisessa Neuvostoliitossa.

Kun kuuntelee Mika ja Turkka Malin suomentamia ja esittämiä lauluja, saa jonkinlaisen aavistuksen miten vahvojen tunteiden mies Vysotskin oli.  Erityisesti laulut "Susijahti" ja "Ystäväni joka kuoli"  ovat koskettavia. Mutta myös hänen huumorinsa oli  mainiota. Sellaiset laulut kuin suuri rakkauden kohde Ninka sekä krapulankin parantava Aamujumppa ovat  aivan verrattomia.

Juri Ljubimovin kirja "Pyhä tuli" sai minut muistamaan Vysotskin. Hänen musiikkiaan olen viime päivinä kuunnellut ja ajatellut, millaisia lauluja Vysotski tänään tekisi, jos olisi elää saanut.

Juri Ljubimovissa paloi pyhä tuli

Radio ykkönen lähetti lauantai-iltana Musorgskin oopperan Boris Godunov. Viikko sitten kuollut kuulu teatteriohjaaja Juri Ljubimov kertoo kirjassaan "Pyhä tuli" miten Stalinkin oli mieltynyt tähän oopperaan.Tosin hän seurasi draamaa intohimoisesti vain niin kauan kuin tsaari oli tapahtumien keskipisteessä. Kansannousukohtaukset sen sijaan ikävystyttivät Stalinia niin paljon, että hän lähti aina ennen loppua pois.

Juri Ljubimov oli kuuluisan Taganka -teatterin ohjaaja, teatterin, jonka on sanottu olleen koko maailman teatteriväen pyhiinvaelluspaikka. Sen lippuja jonotettiin ja niistä maksettiin. Ljubimov kertoo, ettei Tagankassa ollut yhtenäkään iltana kahdenkymmenen vuoden aikana vaikeuksia saada katsomo täyteen. Kun liput tulivat   ennakkomyyntiin, ne ostettiin päivässä. Jotain aivan uskomatonta on Tagankan lippujen arvo. Liput olivat arvokkaampia ja luotettavimpia kuin rupla. Niillä saattoi ostaa kaikkea kuten elintarvikkeita, kirjoja, ulkomaanvaluuttaa.

"Pyhä tuli" on kertomus ennen kaikkea Tagankasta, sen ohjelmistosta ja viranomaisten suhtautumisesta. Hänelle oli annettu ohjeeksi: " taiteen ainoa tehtävä on räätälöidä todellisuus sellaiseksi, että se vastaa utopistista mielikuvaa maailmasta". Se oli kai sitä sosialistista realismia, joka taas ei istunut ollenkaan siihen, minkä Ljubimov näki teatterin tehtäväksi..

 Poikkeavaa, suoraa puhuvaa teatteria ei silloin (kaan) ollut helppoa tehdä.  Se tiesi jatkuvia vaikeuksia. Ljubimov ei suostunut kuvia kumartamaan vaikka välillä oli pakko peruuttaa esitys. Teatterin budjetti oli valtion hallinnassa, joten määräysvalta oli siellä. Miksi valtio ei tukenut teatteria? Ljubimov vastaa: "Siksi että asiat vain olivat niin eivätkä toisin."

Teatterityö oli  Ljubimoville yhtä kuin elämä. Enemmän draamaa kuin komediaa. Täynnä hirveän pahoja asioita, mutta työtä, jota ei voinut lopettaakaan. Lopulta kaikki johti vuonna 1984 siihen, että Llubimov erotettiin ja häneltä riistettiin Neuvostoliiton kansalaisuus, jonka hän sai takaisin vuonna 1989. Sen jälkeen hän jatkoi työtään Tagankassa.

Juri Ljubimov taisi kritisoida maataan - niin Neuvostoliittoa kuin Venäjääkin - koko elämänsä ajan. Hän julisti, että "Venäjää tulisi rakentaa kansalaisten ehdolla demokraattiseksi valtioksi eikä johtavien toverien käsikassaraksi".

 Kirjassaan "Pyhä tuli" hän toteaa: "kaikkihan tietävät, että KGB:ssä on erityinen osasto väärien tietojen levittämiseksi, on ollut jo pitkään aina neuvostovallan synnystä lähtien".
Näinä päivinä tämä ainakin on tullut toteen näytetyksi.

Iloinen ja kiltti Europaeus

Teatteri viihdyttää, mutta myös sivistää. Europaeus - mikä, kuka se on, ei sanonut mitään mutta nyt sanoo. Hän oli mies, joka tiesi jo 1800 -luvulla, että ihmisen pitää kävellä pysyäkseen terveenä. Ja hän on keksinyt sanan tasa-arvo. Oli hän muutakin. Hän oli suomalaisen kansanrunouden kerääjä, kirjasuomen kehittäjä ja tutkija  David Europaeus.

Miehestä kertoo Kansallisen näytelmä, jota jo viime talvena esitettiin. Lopulta sen pääsin katsomoon minäkin. Alkuhämmennyksen jälkeen - laiha ja puolialaston mies näyttämöllä jumppaamassa - esitys otti minut täysin. Taisi olla mies vähän hullu, mutta hyvin viisaan ja hullun rajahan on kuin veteen piirretty viiva. Europaeus, jota Timo Tuominen esitti, oli niin sydämellisen naivi ja koskettavasti tehty, ettei siitä voinut kuin pitää. Ja sitä paitsi, kuka olisi suomen kielen kehittänyt ellei meillä olisi ollut näitä lönnrotheja ja europaeuksia.

Esitys oli muutenkin hullun hauskasti tehty. Erityisesti pidin Petra Poutanen-Hurmeen ja Hanna Rajakankaan lauluista ja äänellisestä musiikista. Todella taitavia naisia. Äänet soivat mielettömän kauniisti ja laulujen sanat olivat herkkiä että hauskoja. Olisin voinut istua katsomossa vielä toisen pari tuntia.



Ruusu Kansallisteatterin näyttelijöille.

ettei ketään enää tapettaisi

Erkki Tuomioja sanoi eilen aamupäivällä, että meillä on kolme uhkaa: Isis, Ebola ja Ukrainan kriisitilanne.  Kaikki nämä on kirjoitettava suurin kirjaimin ja jokainen niistä koskettaa myös meitä suomalaisia. Kaikki ne ovat myös sellaisia, joiden edessä näytämme olevan melkein avuttomia. Ihminen on ne luonut, ihmisen pitäisi pystyä ne pysäyttämään. Mutta miten pysäytät pahan?

Tuomioja sanoi Isiksen pohjaavan katkeruudelle, jonka joku on aseistanut. Ehkei etukäteen ajateltu, että tästä tulee tällainen järjestö, hirviö.

Olen lukenut Isiksestä kertovia juttuja, yrittänyt ymmärtää, miten tuollainen raakuus on mahdollista. Järjestö ei pyydä edes rahaa, se aivan kuin vain haluaa näyttää voimansa ja mahtinsa. Me teemme mitä haluamme, ihmisen henki ei ole meille minkään arvoinen. Teloituksien viestiä ei voi muuten ymmärtää.  Se on saanut ihmiset pelkäämään, mutta mitä Isis pelottelulla tavoittelee? Ihanko vain pahaa pahan vuoksi voidakseen näyttää tämän islamilaisen maailman mahdin?

Käsittämätöntä on se nopeus millä järjestö on tullut kaikkien tietoisuuteen.  Kovin montaa kuukautta sitten se ei ollut meille edes olemassa. Euroopasta on sen riveihin lähtenyt kolmisen tuhatta ihmistä, Suomestakin nelisenkymmentä. Opiskelleita, ammattikoulusta valmistuneita nuoria, joilla olisi ollut toinenkin mahdollisuus.

Jukka Huusko nostaa päivän Hesarissa esille twitterin ja facebookin suuren merkityksen. Kun seuraa samanmielisten suoltamaa propagandaa, kun elää eräänlaisessa kuplassa, saattaa nuorella syntyä harhainen kuva maailmasta. Eli hänelle voi olla kiehtovampi vaihtoehto lähteä kuin jäädä odottamaan parempaa tulevaisuutta maahan, jossa jatkuvasti saa kokea olevansa syrjitty, epäonnistunut.

Aamulenkillä Töölönlahden nurkalla parin metrin päässä koirastani ja minusta seisoi komea kettu. Tovin tuijottaa tapitimme toisiamme kunnes kettu laiskasti kävellen hävisi lähipuskaan. Eipä ollut suuri uhka. Tällainen meidän lintukotomme on edelleen.  Me suomalaiset voimme vaikuttaa siihen, että se myös säilyy sellaisena. Ei suljettuna, vaan avarana. Sittenkin. Ystäväni sanoo, että hän menee metrossa ja busissa istumaan maahanmuuttajan viereen. Hän haluaa näin kertoa oman mielipiteensä, tehdä ystävällisen eleen.  Maailmaa on aina parannettu myös pienillä teoilla.

Naivismia Jugoslaviasta

Matkalla Jugoslaviassa huhtikuussa 1988. Yhtäkkiä edessäni on melkein kuin tämä maisema. Saan ahaa -elämyksen. Omistan Ivan Generalicin tauluista tehtyjä postikortteja. Ihanan naivistisia. Pakko mennä korttilaatikolle ja etsiä muutkin kortit. Sieltä ne löytyvät.

Jugoslavia jäi väikkymään mieleeni luettuani Pajtim Statovcin kirjan "Kissani Jugoslavia, josta jo kirjoitinkin. Jugoslaviaa ei enää yhtenäisenä valtiona ole. Sinä vuonna kun me ajoimme autolla tämän noin tuhannen kilometrin matkan Itävallasta Kreikkaan, tilanne oli jo kriisiytymässä. Albaanit halusivat Kosovolle itsenäisempää asema. Alkoi Kosovon sota, jonka seurauksena satoja tuhansia albaaneja pakeni ulkomaille. Tästä Statovcin kirja kertoo.

Ivan Rabuzin on toinen kroatialainen taitelija, jonka naivismista pidin paljon

Dubrovnikistä ostettu kortti. Taitelija Zvonimir Loncarik

Elämää maaseudulla kuvasi Inge K.Cimic.

Postikortit on ostettu joskus 1985 Opatijasta ja Rijekasta, silloisesta Jugoslaviasta, nykyisestä Kroatiasta. Olisipa silloin ollut rahaa ostaa edes yksi taulu., mutta hyvä kun edes postikorteista voi muistella menneitä. Netistä löytyy lisää taitelijoiden kuvia.