Elämä on hieno asia

Kuuntelen enemmän radion ohjelmia kuin katson televisiota.  Tiettyjä ohjelmia seuraan aina kun on mahdollista. Heikki Peltosen ajankohtainen ykkönen, joka tulee torstaisin ja lauantaisin on yksi ehdottomista suosikeistani.

Keskustelu eutanasiasta oli kiinnostava. Keskustelijoina Peltosen kanssa ohjelmassa olivat piispa Eero Huovinen ja kirjan aiheesta kirjoittanut saattohoitolääkäri Juha Hänninen. Olen joskus pohtinut aihetta, mutta en ole päässyt varmuuteen, mikä olisi oikein. Saako kuolevaa auttaa kuolemaan vai onko odotettava luonnollista loppua?  Näin terveenä on helppo ajatella, ettei minua ainakaan saa jättää mihinkään hengityskoneeseen tai en haluaisi, että lääkkeillä pitkitettäsiiin pitkälle edennyttä tautia.  Mutta jokin kuitenkin arveluttaa, Me ihmiset haluamme elää. Vakavasti sairaassakin elää toivo kaiken muuttumisesta paremmaksi.

Saako toisen elämää kukaan millään syyllä lopettaa, sehän on tappamista?

Eutanasia ajatteluttaa ja puhuttaa,  koska viime vuosikymmeninä lääketiede on kehittynyt huimasti. Elämme pitempään ja niin kuin ohjelmassa sanottiin "kitumisen aika pitenee". Hyvin kauan sitten olin sairaalassa katsomassa ystävääni. Hän sanoi, voi kun tämä elämä jo loppuisi, en jaksa enää. Tai niin kuin mieheni sanoi voimien uupuessa, kun ei jaksanut enää liikkua: ei tämä ole mitään elämää. Ovatko kovat fyysiset kivut ja psyykkiset ahdistukset sellaisia, että ne oikeuttaisivat saamaan kuolinapua?

Ymmärtääkseni tänään annetaan kipulääkitystä niin ettei kivuista tarvitse kärsiä. Mutta vahvat, kipua estävät lääkkeet vievät myös ihmisen toiseen maailmaan, vaivuttavat sairaan unenomaiseen tilaan niin, ettei hän ole  kanssamme.  Tästä on enää hiuksenhieno ero siihen, että potilas autetaan surmaamaan itsensä.

Peltosen ohjelmassa kysyttiin, onko moraalitonta, ettemme auta kärsivää ihmistä. On hyvä, että meillä annetaan inhimillistä saattohoitoa,mutta kaikkien ulottuvilla ei sekään ole. Ja taas toisaalta, hyväkään saattohoito ei poista sitä, että parantumattomasti sairaan kivut varsinkin loppupuolella voivat olla todella kovat. Oudointa mitä olen kuullut, on ollut pelko jäämisestä morfiinin koukkuun. Eero Huovinen sanoi aivan oikein, että mitä väliä sillä on, jos ihmisellä on elinaikaa jäljellä vain muutama viikko.

Itselleni oli uusi asia se, että itsemurhassa auttaminen ei ole meillä rikos. Keskustelun lopussa nousi esiin kysymys, onko itsemurhassa avustaminen ja eutanasia paljolti sama asia?

En tämänkään keskustelun jälkeen tiedä oikeaa vastausta. Sen tiedän, etten ainakaan itse voisi olla millään tavoin avustamassa elämän lopettamisessa.

Elämä nyt vain yksinkertaisesti on hieno asia.


Heikki Peltosen radio-ohjelman aiheet  ovat usein sellaisia, että ne pistävät miettimään. Hänen tapansa vetää keskusteluohjelmaa on suora, hetkittäin särmikäs muttei koskaan ilkeä.

Brel lauloi elämästä

"Kirottu Amsterdam, siunattu Amsterdam, ota syliisi voipuneet seilorit nuo, meri heitä kun syö, meri heitä kun lyö, nyt he huilaa ja hoilaa, nyt ne laulaa ja juo, heidän känninsä on kuoleman kaltainen, ja he hukkuvat nyt syvyyksiin unien, sylissäs Amsterdam, hyvä syntyä on..."

Eilen lauantain toivotuissa soi Jacques Brellin laulu Amsterdam. Se oli taltioitu hienosta live-esityksestä Pariissa vuonna 1967, joka oli  Brellin viimeinen esiintyminen laulajana. Brel lopetti ollessaan uransa huipulla, koska hän ei pitänyt lisääntyneestä kaupallisuudesta.

Olin tallentanut radio-ohjelman Brellistä ja siinä oli myös tämä konsertista taltioitu laulu. Olen tänään kuunnellut nauhoitusta muutaman kerran, sillä tässä esityksessä se tuntuu vahvemmalta kuin levyillä.  Vanha C-kasetti varmaan kohta venyy tai katkeaa.  

Minulla on pitkä etäsuhde Brelliin. Se alkoi jo vuonna 1977. Lojuin sohvalla lukemassa, kun
 lukemiseni yhtäkkiä keskeytyy  ja jään kuuntelemaan voimakasta laulua, jossa toistuvat sanat  "in the port of Amsterdam..." Se oli Brellin Amsterdam, laulu sataman miehistä, jotka  laulavat ja unelmoivat. Ja juovat, ja juovat. Kiihkeän laulun esitti David Bowie.

"heidän mittansa täyttyy ja verensä vapisee ja he nousee ja mennessään vain   röyhtäisee,  viaton Amsterdam, syntinen Amsterdam, viettelet seilorit, kiimaiset ja kun haitari soi, innoissaan vaikeroi,  himon huurussa he naisia voivat kouria..."

Brel tuli minulle  tutummaksi 1980 -luvun alkupuolella, kun Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmassa oli  "Laulusi elää, Brel" -lauluilta. Se on jäänyt mieleeni hyvin vahvana kokemuksena.  Koskettavimmat laulut esittivät Saara Pakkasvirta ja Susanna Haavisto.  Pakkasvirta lauloi Amsterdamin todella vaikuttavan karheasti  ja Haavisto  pehmoisella ironialla huoran elämää kuvaavan laulun "Seuraava". Liisa Ryömä oli suomentamat laulut hienosti ja oivaltavasti. Ottamani lainaukset ovat juuri tästä ohjelmasta.

Brellin laulut ovat kiehtovia, niissä sanat ovat yhtä tärkeitä kuin musiikki. Laulut kertovat ihmisistä ja usein heikompiosaisista, mutta niissä on myös huikeaa ironiaa.  Brel osasi tarinan kertomisen taidon. Hetkittäin hänen laulunsa kuulostavat kuin tuskan huudolta, mutta ihmekö tuo, sillä niissä on käsitelty koko ihmisen elämä.  

Lauluissaan porvarillista elämäntapaa kritisoiva Brel ei sietänyt tekopyhyyttä, mutta hän oli myös hyvin herkkien, voisi sanoa, rakkauslaulujen upea tulkki. Hän lauloi siitä elämästä, jonka hän tunsi, rakkaudesta ja kuolemasta, viinasta ja naisista, hylätyksi tulemisesta.

"sylissäs Amsterdam merimiehesi saa janonsa sammuttaa, janon pohjattoman, kunniaksi juovat he huorien kunniattomain, joille rakkaus on sanahelinää vain, ja he naisille juo jotka ruumiinsa heille suo, jotka itsensä myy, joita rahalla saa..."


Brelliä soitetaan enää niin harvoin, että koko laulaja on minulta miltei unohtunut. Onneksi on lauantain toivotut ja onneksi on keksitty C -kasetti.  Ilman C -kasetille nauhoittamiani ohjelmia en olisi varmaan saanut tätä juttua kootuksi. Enkä saanut nauttia käheän tuskaisesta miehen äänestä.

"Elämä on showta"

Arto Halosen elokuva "Sinivalkoinen valhe" jysähti suoraan suoneen. Ehkä kuitenkin enemmän sieluuni. Ennakkoajatukseni dokumentista oli, pitääkö tätä vielä jauhaa ja jaksanko katsoa koko juttua. Onneksi katsoin.  Se oli hyvin tehty. Se oli hetkittäin kuin salapoliisikertomus, jossa luvattuja haastatteluja ei annettu eikä tapaamisiin saavuttu.

Voittamisen pakko on kova asia. Sen tämä dokumentti kertoo monella eri sävyllä. Se koskee niin urheilijaa, valmentajaa kuin muutakin urheilujohtoa. Halonen on tehnyt dokumentin suorastaan kylmän viileästi.  Katsoja saa päättää, mihin haluaa uskoa. Minä ainakaan en enää usko, ettei mitään menetelmiä olisi käytetty. "Kaikki" sen ovat tienneet, mutta myöntää sitä ei saa. Anteeksi voidaan pyytää, mutta korkeintaan vain sitä, että on jääty kiinni, ei itse dopingia. Koska kaikkihan sitä tekivät. Ja niin kuin hiihdon valmentaja Kuutsa härskisti sanoi: elämä on showta.

Olen aina todella vahvasti halunnut uskoa suomalaiseen urheilijaan, heidän "puhtauteensa".  Se taitaa olla vähän sama asia kuin uskominen suomalaiseen puhtaaseen ruokaan. Se on vaistonvarainen ajatus ja uskomus, että emmehän me suomalaiset petä.

Sitten tulivat Lahden kisat. Olin siellä itsekin katsomossa vuonna 2001. Se onkin ainoa kerta,  kun olen ollut Lahden kisoissa.  Ja me riemuitsimme, kun Janne Immonen tuli aivan kärjen tuntumassa - kunnes  (mukamas) sauva katkesi.  Me huokasimme, ei voi olla totta. Niin huokasi myös tv -toimittaja. Sitten tulivat testitulokset, Isometsä otti syyt niskoilleen ja myönsi käyttäneensä hemohessiä. Nyt tiedämme, ettei tämä ollut päätepiste, vaan tästä koko rumba vasta alkoi.

Suomalaiset eivät olleet ainoita, jotka käyttivät vippaskonsteja. Halonen nostaa vahvasti esille italialaiset, mutta myös norjalaiset ja ruotsalaiset.  Hyvin kuvaavaa asian käsittelylle on eloisan ja hiihtäjänä hyvin menestyneen Manuela Di Centan haastattelu.  Hän oli Jarmo Punkkisen henkilökohtainen valmennettava ja huokailee Punkkisen ihanista sinisistä silmistä ja charmikkaasta olemuksesta. Vaan kun tuli puhe veriarvojen noususta, oli kiire lähteä pois haastattelusta.

Halosen dokumentissa kolahti minuun myös meidän fanaattisuutemme. Tosin en tiedä, olemmeko  sen fanaattisempia kuin norjalaiset ja ruotsalaiset, mutta dokumentistä välittyvä hurmahenkisyys kuulosti  kamalalta. Ylikansallismieliseltä. Ehkä tunteeseeni vaikutti elokuvan leikkaus. Kun puhuttiin veriarvoista ja hemohessistä, niin TV -toimittajien hehkutus kuulosti pelkältä ironialta, "nuorison esikuvia parhaimmillaan", sanoi Tapio Suominen. Niinpä.  Kun Mika Myllylä toi viestijoukkueen ankkurina Suomen ensimmäisenä maaliin, maailma ei voinut enää olla sen sinivalkoisempi. Suomen liput liehuivat. Suomi voitti Norjan!!!

Ymmärrän hyvin, miksi urheilijat haluavat voittaa. Miksi eivät haluaisi, kun siinä rääkissä ovat. Ja varmasti on ihanaa, kun kansa huutaa ja on hurmiossa, mutta on voittamisen takana myös raha. Ja suuri raha, kun ollaan huipulla. Ehkä siinä kohtaa urheilijan realismi pettää ja hän tahtoo voittaa millä hinnalla hyvänsä. Ihmisiä hekin ovat.

Karismaattinen Seela Sella

Seela Sella on näyttelijä, taiteilija.  Kun hän kertoo työstään, on kuin seuraisi näytelmää, jossa on kohokohtansa, suvantonsa ja nousunsa. Hän on kooltaan pieni, muttei vaikuta ollenkaan hennolta naiselta. Eikä varsinkaan ikäiseltään. Oikeastaan kaikki tällaiset ulkoiset määritelmät häviävät, kun tempaudun kuuntelemaan hänen tarinaansa. Seela Sella osaa olla vahvasti läsnä, hänessä on valtavasti karismaa.

Näyttelijä saa minut esityksensä aikana useasti nauramaan, mutta saa myös miettimään taiteilijan hetkittäin tuskaistakin taivalta, kun ilta illan jälkeen on aloitettava alusta. Ja aina on annettava kaikkensa. Eiväthän näyttelijät mitään robotteja ole. Varmaan heilläkin on huonot päivänsä niin kuin jokaisella meistä. Mutta niin kuin Seela Sella itse sanoi, te - yleisö - saatte minut tätä tekemään.  Ihmiset antavat sen voiman, joka uudistaa näyttelijän ilta illan jälkeen.

Esitys sai minut muistelemaan omia työvuosiani, joihin mahtui lukematon määrä erilaista koulutusta, lyhytkursseja, joita silloin järjestettiin aika paljon. Välillä oli itsestä  veto poissa. Liikaa töitä, liian vähän aikaa keskittyä kurssiin tai sitten se pahin asia, aloin tehdä rutiinilla enkä enää panostanut, en antanut itsestäni mitään. Kurssien sisällöt olivat kuitenkin sellaisia, ettei tunteja voinut aivan ulkokohtaisesti kuljettaa. Tässäkin työssä tärkeimmät voimanantajat olivat ihmiset, jotka täysin keskittyneesti "antautuivat", osallistuivat aktiivisesti ja innolla kurssiohjelman toteuttamiseen.

Joskus tunneilla oli tosi koskettavia hetkiä. Erityisesti silloin, kun keskustelimme peloista, jotka estävät meitä vaatimasta oikeuksiamme niin työpaikalla kuin läheisissä ihmissuhteissa. Eikä aina ole ollenkaan helppoa nähdä sitä, miten  omaa rohkeuttaa voisi kohottaa tai itsetuntoaaan vahvistaa.

Ehkä kaikista kovin asia oli ja on nähdä, miten arvostamme toisiamme. Ja erityisesti heitä, jotka ovat erilaisia, eri värisiä ja eri kieltä puhuvia kuin itse olemme.  Vihapuhe syntyy ja kasvaa vain omasta alemmuudentunteestamme.

Seela Sellan esitys antoi minulle aimo annoksen energiaa ja hyvää oloa. Sellaista ihanan hyvää oloa, jonka syntymisen saa aikaa toisen ihmisen iloisuus ja rohkeus, läsnäolo  Näyttelijä osaa näytellä, mutta  ilman empatiaa siitä ei tule mitään.  Se on jännä tunne, kun hetkittäin tuntui kuin Seela Sella olisi jutellut vain minulle eikä salilliselle ihmisiä.

Aina  voi oppia uutta itsestään. Vieläkin.

Motivoiva kansalaisaloite

Kansalaisaloite vahvistaa demokratiaa. Vahvistaako? Tästä näytetään olevan useampaa mieltä. Vähän siihen suuntaan, että antaa nyt ihmisten kirjoitella, saavathan tunteen, että voivat mukamas oikeasti vaikuttaa johonkin. Toisten mielestä 50 000 ihmisen mielipiteellä on vaikutusta siihen, mitä kansanedustajat päättävät.

Itse ajattelin asiasta ihan ensiksi, että tietäväthän ne kansanedustajat mitkä asiat ihmisille ovat tärkeitä. Niin että tarvitaanko tässä nimien keruurumbaa. Mutta vaikka poliitikot tietävätkin, niin oivaltavatko kuitenkaan, millä vahvuudella ihmiset asioista ajattelevat. Luulen, etteivät.  Ihan niin kuin meikäläisen arki tuhraantuu kaikkeen yhdentekevään, niin  kansanedustajiakin vievät monet asiat mennessään. Ehkä vertaus ei ollut aivan onnistunut, mutta  tarttuvatko he asioihin sellaisella otteella, että ne etenevät. Uskon edelleenkin hyvin idealistisesti, että riittävällä palolla tekemiseen syttynyt ihminen saa roihun aikaan.

50 000 ihmisen nimen kerääminen on kova suoritus. Siksi sen kautta sanottava tahtotila on niin selkeä, ettei sitä noin vain voi valiokunnassa hylätä. Teoriassa kyllä, mutta  luulen poliitikon miettivän kaksi kertaa tekemisiään. Ajattelen siis, että kansalaisaloite voi hyvin toimia painostuskeinona. Tai jos se kuulostaa kielteiseltä, se voi toimia kansanedustajia motivoivana.

On tämä nyt ainakin kokeilemisen arvoinen asia. Ja mitä sitten, jos siitä ei mitään tulekaan? Ei se nyt ainakaan meidän demokratiaamme tukahduta.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei edennyt eduskunnan lakivaliokuntaa pitemmälle. Liisa Jaakonsaari kirjoitti twitterissä, että "Suomesta on tulossa edistyksen museo". Niinpä.  Saksassa ja Britanniassakin asia etenee, muttei meillä. Myös muissa pohjoismaissa asia on jo hoidettu. Homouden hyväksyminen ei ole meillä yhtä vaikeaa kuin Venäjällä, mutta luontevasti me emme siihen osaa suhtautua.  .

Oli aika - eikä kovinkaan kauan sitten, jolloin eriarvoisessa asemassa olivat  naiset, lapset ja vammaiset, yhteenniputettuna samassa ryhmässä.  Homot eivät tähän ryhmään päässeet, sillä silloin ei heitä yksinkertaisesti ollut olemassa.   Enemmistön on  aina ollut helppo katsoa alentuvasti vähemmistöjä ja kun oma itsetunto riittää vain  heikomman potkaisemiseen, on vaikeaa hyväksyä erilaisuutta.

Nyt sitten alkaa nimien keruu tasa-arvoisen avioliittolain aikaan saamiseksi.  Soisin sen johtavan myös tulokseen, sillä  se on ihmisoikeuskysymys. Minkäänlainen syrjintä ei ole perusteltua, ei myöskään tämä, jossa ihmiset asetetaan eriarvoiseen asemaan sukupuolisen suuntaumisen perusteella.