Lupaan, että yritän ymmärtää enemmän

 Tätä vuotta en olisi halunnut elää.  Näin lukee vuoden 2022 päiväkirjani viimeisellä sivulla. Samat sanat olisin voinut kirjoittaa myös vuotta myöhemmin.  Pahaa pelkään, että tästä vuodesta tulee edellisten toisinto, ellei sitten vielä pahempaa.  En ajattele enkä pelkää, että Suomea uhattaisiin sotilaallisesti, mutta sota Ukrainassa jatkuu eikä hirveä väkivalta näytä olevan loppumassa myöskään Israelissa ja Gazassa. Sodissa kärsivät he, jotka muutoinkin ovat heikommassa asemassa. 

 Pakotan itseni seuraamaan uutisia, vaikka vaikeaa se alkaa olla. Itkettää, kun katson lapsia. He leikkivät murskaksi ammuttujen talojen raunioissa, niin moni on kuollut.   Yritän samaistua vanhojen naisten hyvin väsyneisiin hahmoihin. Heihin, jotka ovat kokeneet vuosikymmenien ajan jatkunutta väkivaltaa ja jotka itkevät lastensa kuolemaa. Näen kuvista surua ja syvää uupumusta. Minulle on ylivoimaista asettua heidän elämäänsä. En tiedä, miltä tuntuu hälytyssireenien alkaessa soida tai miltä tuntuu seistä oman kodin raunioilla ja odottaa, löytyisikö kivikasan alta vielä lapsi hengissä. 

Voin kuvitella, voin yrittää ymmärtää, mutta oma helppo elämäni on niin kaukana heidän maailmastaan. En tiedä, miten he jaksavat, mistä he saavat iloa. Ehkä on sitten niin, että ihminen sopeutuu kaikkeen varsinkin kun ei muuta voi.

 Meillä on vain tämä yksi, rajallinen elämä. Saako tämän maailman myrskyjen keskellä tuntea olevansa osa maailman onnellisinta kansaa? Pitääkö tuntea edes vähän syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa? Onhan näitä asioita pakko ajatella. Ei niitä voi sivuuttaa ja sanoa, ei tämä minua koske.  Omassa nuoruudessani Vietnamin sota oli kaukana, mutta tuli lopulta lähelle.  Napalmanin polttama tyttö piirtyi varmasti lähtemättömästi monen mieleen.  

Vanhoissa VHS – nauhoissani on kaikenlaisia filmejä.  Etten vaan pääsisi liian helpolla, katsoin vanhan leffan ”Ilmestymiskirja. Nyt”. Koska se on kertomus Vietnamin sodasta, se on aika raaka.  En pysty katsomaan kaikkia Ukrainasta/Gazasta tulevia uutislähetyksiä, mutta sitten katson tällaisen filmin!  Vähän outoa, mutta elokuvan katsominen on helpompaa kuin uutisten, koska elokuva ei ole totta.  Tai oikeammin, ei tarvitse ajatella, että se on totta, vaikka todellisiin tapahtumiin tämäkin elokuva perustuu.

 Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin käyttää aikaani elokuvien katsomiseen ja kirjojen lukemiseen niin paljon kuin haluan.  Viime vuonna luin kohtuullisen paljon kirjoja – romaaneja, historiaa ja myös Venäjästä kertovia.  Kun maailma nyt on sitä mitä se on, itseltä on lupa odottaa, että ymmärtäisi vähän enemmän.  Siksi kirjapinot eivät katoa pöydältäni.  

 Uusi vuosi edessä. Siltä on lupa odottaa – tai ainakin toivoa – mennyttä vuotta parempaa. 

Kotiseinälläni on valokuva hämmentyneestä, pelokkaasta tytöstä. Hän on jossain, hän on kuin keskellä ei mitään – maailmaa.  Ja kuitenkin, hän on kaikkialla.  Hän voisi olla kasvot Kiovasta, Gazasta, Syyriasta.

Valokuva on Aki-Pekka Sinikosken.  Netistä löytyy lisää New Ghosts –näyttelyn kuvia.