Twitterissä joku kirjoitti yksinäisestä juhannuksesta, ettei sitä kannata suurennella, se on vain yksi päivä muiden joukossa. Hän toivoi viestinsä antavan tukea juhannusta yksin viettäville. Hän sai paljon vastauksia ihmisiltä, jotka kertoivat kuinka ihanasti he itse viettävät juhannusta. Sellaista on somemaailma, minä edellä. Enkä nyt tietenkään tarkoita, etteikö saisi jakaa myönteisiä postauksia omasta elämästään, mutta se on eri juttu kuin mikä tämän alkuperäisen twiitin tarkoitus oli.
Vuosikymmeniä sitten kun olin nuori, vietin juhannusta yksin. Sen on täytynyt olla kova pala, koska se on vieläkin muistoissani. Ehkä ajattelin silloin, että olen maailman ainoa ihminen, josta kukaan ei tykkää. Onhan se kurjaa oli olla yksin juuri silloin, kun pitäisi saada olla toisen ihmisen kanssa, toisen nuoren. Muistan toisenkin juhannuksen. Silloin minulla oli heila, mutta nuori mies sammui kesken juhlinnan. Silloin minä vasta yksin olinkin, yksin ja haikeana yöttömässä yössä.
Sitten myöhemmin kompuroidessani tätä elämää eteenpäin, olen ollut paljonkin yksin erilaisina juhlapäivinä. Tunteet ovat vaihdelleet haikeudesta helpottuneisuuteen eli niin usein (tai peräti aina?) on kysymys omasta mielentilasta. Onko itsellä hyvä olla vai repiikö ja raastaako joku asia, joku ihminen.Nämä karttuneet vuodet ovat tietysti muuttaneet suhtautumistani niin moneen. Itseään sietää entistä paremmin ja hyväksyy sen, että vaikka rypyt naamassa lisääntyvät, elämän eräänlainen sileytyminen tuntuu hyvältä.
Tämänkertaisen aattoni eittämätön kohokohta oli iltapyöräily. Huikean kaunis kesäilta oli saanut ihmiset ulos, ja varmaan kaupungin terassitkin olivat täynnä, mutta todella paljon oli porukoita rannoilla ja puistoissa. Kun poliisi myöhemmin ilmoitti, ettei Helsingissä ollut mitään suurempia tappeluita, oli helppo uskoa. Ajattelin pyöräillessäni, että on tämä kaupunki turvallinen. Kukaan ei töni eikä ahdistele, mutta voi olla niinkin, että ikäni saattaa olla suojaava tekijä.
Päädyin lopulta Lapinlahden sairaala-alueelle. Suomen ensimmäinen psykiatrista hoitoa varten rakennettu laitos on avattu jo vuonna 1841. Enää siellä ei saa hoitoja, mutta toivottavasti kaupunki osaa tehdä viisaita päätöksiä alueen tulevaisuuden osalta. Nyt siellä viettivät aikaansa hyvänoloiset ihmiset. Ranta-alueella kylvettiin ilta-auringossa, puistossa oli pieniä ryhmiä piknikllä. Alue on niin lähellä kaupunkia (siis se on kaupungissa), kuitenkin siellä puiston keskellä vallitsi ihana rauha. Ei kovaa musiikkia, ei korotettuja ääniä. Sinne olisin voinut jäädä odottamaan auringonlaskua.
Vielä ennen kuin olin kotona, piti pysähtyä toviksi oopperan amfiteatterin kohdalla. Lattia oli täynnä riehakkaasti itseään ilmaisevaa nuorisoa, jytäävä musiikki kaikui kauaksi. Minun nuoruudessani Olavi Virta lauloi Tulisuudelmaa ja tanssittiin poski poskea vasten, mutta mitä sitä muistelemaan viime vuosisadan juttuja. Se oli silloin se.
Vähän hikisenkin lenkin jälkeen istahdin pihamme keinuun, kuuntelin kaupungin hiljaisuutta (Alppilassa oli todella hiljaista) ja ajattelin, on tästä saatava kertoa. Kun kotona ei ole ketään, onneksi on facebook. Oli ihanaa saada vastauksia ja tykkäyksiä. Niin se vain on, kukaan ei halua olla ihan kokonaan unohdettu.
Yksi monista herkuista olivat Alicja Kwaden suuret pallot.
