”…koko tämä itseensä käpertynyt kaupunki joka alati odotti
iskua, Jerusalem tuimine kiviholveineen, sokeine kerjäläisineen ja hurskaine,
ryppyisine vanhoine naisineen, jotka istuivat tuntikaupalla jakkaroilla
pimeiden kellariensa suulla, näivettymässä päivänpaisteessa. Tallitteihin
kääriytyneet rukoilijat jotka puolijuoksua kulkivat kuin kumaraiset varjot
kujalta toiselle matkallaan synagogan hämärään. Sankka tupakansavu
matalalaipioisissa kahviloissa, jotka ovat täynnä opiskelijoita paksuissa
pooloneuleissaan, maailmanparantajia kaikki, kaikki koko ajan puhumassa
toistensa päälle.”
En ole koskaan tuntenut viehtymystä edes käydä
Jerusalemissa. Olen tästä maailmasta
saanut osani lukemalla mitä Amos Oz on maasta kertonut. Viime perjantaina kuollut kirjailija oli
humanisti ja pasifisti, hänen kirjoissaan on lempeitä rakkaustarinoita, mutta
ennen kaikkea niissä korostuu hänen toiveensa juutalaisten ja arabien rinnakkaiselosta. Tätä Oz ei saanut nähdä, mahdammeko nähdä me
muutkaan. Ozin viimeisessä kirjassa ”Juudas”, jota olen edellä lainannut, onkin sitten
uutta tulkintaa Juudaksesta, oliko hän sittenkään petturi. Hyvin vaikuttava kirja.
Olen aina lukenut niin sanottujen hyvien kirjojen
välipaloina jännäreitä. Tosin niiden lukeminen on viime vuosina vähentynyt,
olen tullut entistä nirsommaksi. Jo
Nesbon viimeisin eli Macbeth oli jo sillä tavoin niin paha, että oli siinä ja
siinä että sain sen luetuksi. Ehkä
joudun luopumaan Nesbosta, koska mitä mieltä on täristä jännityksestä kirjaa
lukiessa.
Toisaalta, sitä pahaa
löytyy kyllä näistä hyvistäkin kirjoista. Leila Slimanin ”Kehtolaulu” alkaa
sillä, että kerrotaan lastenhoitajan tappaneen molemmat lapset. Kun onnistuin pääsemään tämä rajun alun yli,
huomasin lukevani uskottavaa kertomusta siitä miten kaikki oikein alkoi ja
miksi näin kävi. Kertomusta syrjäytymisestä ja syyllisyydestä. Lopputulos olisi voinut olla toisenlainenkin,
mutta marokkolainen Slimani on ehkä nähnyt sen, miten tapahtumat vain vääjäämättä
etenevät rajan yli.´, ettei ihminen voi itselleen mitään.
Ja toinen myös monella tapaa väkivaltaa käsittelevä kirja on
Jennifer Clementin ”Rakkaudesta aseisiin”. Kirja kertoo nuoren tytön tarinaa
asehullussa Amerikassa. Tapahtumat alkavat Floridasta, jossa tyttö elää äitinsä
kanssa asuntovaunualueella. Olen aina ajatellut Floridaa aurinkoisena,
rikkaitten ihmisten unelma-alueena, mutta siellä on siis myös se toinen puoli. Vaikka Clementin kirjassa ollaan tekemisissä
aseitten kanssa, ammutaan ja kuollaan, ihan kaikki ei ole pahaa. Se mietitytti,
voiko oikeasti tällaista tapahtua, voiko oikeasti olla tällaista elämää. Kun on
kyse Amerikasta, uskon että voi. Myös kirjan nimi ajattelutti. Kun sain kirjan
luetuksi, ymmärsin sen nimenkin. Olipa hyvä,
että luin kirjan. Ehkä taas ymmärrän vähän enemmän.
Kirjojen maailma on koukuttava. Se herättää tunteita ja saa
ihmettelemään. Olen kohta kymmenen
vuotta saanut olla mukana aivan ihanassa lukupiirissä, jossa oivaltavasti ”puretaan”
kirjoja ja ennen kaikkea, en olisi edes älynnyt ottaa kaikkia kirjoja
luettavaksi ilman lukupiirin ohjausta. Tosin asun myös kerrostalossa, jossa on
kirjoja lukevia ihmisiä. On naapureita, jotka tuovat kirjojaan lainaksi ihan
pyytämättä. Tämä on onnea.
Näillä sanoilla ja ajatuksilla, kiitoksia tästä vuodesta ja hyviä
lukukokemuksia myös vuonna 2019.
