Golfia kesäyössä

Minulla on ollut unelma, no ehkä se on liian suuri sana, sanotaan toive, että jonain päivänä olisi hauskaa kokea golfia Lapin yöttömässä yössä. Olen saanut nauttia Lapissa  vaeltamisesta, hiihtämisestä ja ihaillut yöttömän yön aurinkoa. Mutta en koskaan golfata.

Kun golfystävä Pirkolta tuli ehdotus, lähde Gumböle Golfin yögolfiin, lähtöaika kello 20.30, niin ensimmäinen ajatus oli, että en minä sinne pimeään lähde pallojani hukkaamaan kun niitä hukkuu päivänvalossakin ihan riittämiin.  Onneksi on tätä ikuista uteliaisuutta vielä niin paljon jäljellä, että tulin aika nopeasti toisiin ajatuksiin. Voisihan sitä kokeilla. Mistä sitä tietää, vaikka siitä pitäisi. Tämä nyt pätee elämään yleensäkin. Aina kannattaa kokeilla.

Koska ukkosen uhka oli  kova, aikaistimme vähän lähtöämme. Ei tullut ukkosta, ei tullut sadetta, maailma Turun moottoritien varressa olevalla kentällä oli pelkkää aurinkoa.  Lintujen iltakonsertti oli parhaimmillaan, ja voi miten kaunis oli kauriin kepeä juoksu väylämme poikki. Se oli herkkä hetki, joka päilyy mielessä vielä pitkään.

Sunnuntai-ilta oli hyvin kostea, hyvin lämmin.  Ja meillä nopeasti saunamainen olo, kun työnsimme kärryjä varsin mäkisellä ja osin pitkäruohoisella alkupuolikkaalla. Golf on laji joka muutenkin hiostaa . Silloin kun ihan oikeasti tiedät, että tämän chipin osaat, lyönti saattaa onnistuakin. Mutta menepä mailan kanssa lyöntipaikalle, kun päässäsi on ajatus, että mihinkähän se pallo tällä kertaa lentää tai lentääkö ollenkaan.  Aivoista välittyy huono viesti mailan varteen eikä lyönnistä silloin tule mitään.

 Gumböle Golfin sivuilla sanotaan "alueen läpi virtaava Gumbölen joki luo oman mielenkiintoisen haasteensa pelaamiseen".  Näitä haasteita  olisi minulle riittänyt vähempikin määrä.Niin että tämä kierros meni enempi kuntoilun puolelle.

  Mutta kokemus oli kiva. Kun me poistuimme kentältä Illan jo hämärtyessä, sinne jäi vielä kärryjään työntäviä hahmoja.

Jos tuntisit minua vähän enemmän...

Ihmisarvo kalskahtaa komealta. Se on komea. Jokaisella meistä on sellainen. Mutta milloin ja mihin se jonain päivänä katoaa? Ehkä se on se hetki, kun joudut toisen ihmisen armoille. Kun olet hoitokodissa tai palvelutalossa tai mikä ikinä sellaisen nimi sitten onkaan (tai sinua kuljetetaan kodista hoitopaikkaan ja takaisin), etkä voi itse vaikuttaa mitä sinulle tehdään.  Muut tietävät paremmin kuin sinä itse, mikä sinulle on hyväksi.

On hyvin surullinen ajatus, että vanhuus ja raihnainen ruumis tarkoittavat niin usein samaa asiaa: olet muuttunut toiseksi, sinulla ei ole omaa identiteettiä. Sinut ruokitaan, lääkitään, sinut pidetään puhtaana, mutta kenelläkään ei ole aikaa tai ehkei haluakaan nähdä sinua ihmisenä joka edelleen olet.

 Kuulostaako synkeältä? Kaiken kuulemani ja lukemani perusteella todellisuus on vähintäänkin näin paha. Kuvittelin itseni tällaiseen tilanteeseen. Kuvittelin, miltä tuntuisi olla aivan vieraitten ihmisten hoivattavana, ihmisten, jotka eivät tunne minua. Eivät tiedä taustojani, eivät mitään elämästäni, näkevät vain ihmisen kuoren. Voi olla, että vuorovaikutus jää vähäiseksi, ja kun ei paljon keskustella,  vanhan ihmisen sanavarasto hupenee vähitellen pikkulapsen tasolle. Eipä juuri naurata tällainen tulevaisuuskuva.

ELÄMÄNTARINA -lehden viime numerossa oli kirjoituksia hoitavan runon ja tarinan tärkeydestä hoitotyössä. Anna-Liisa Karjalainen kirjoittaa siitä miten kuvat ja elämäntarinat auttavat inhimillistämään hoitosuhteen. Kuvat auttavat muistisairasta muistamaan ja ne tuovat näkyville ihmisen sellaisena kuin hän on ollut. Sekä itselleen että häntä hoitaville.

Pidin tästä kirjoituksesta, koska se yhtäkkiä avasi uuden portin ja tavallaan antoi palautteen siitä "työstä", jota itse olen eläkevuosinani tehnyt. Olen monien kuvien ja tekstien kautta rakentanut tarinaa elämästäni, vanhemmistani ja isovanhemmistani. Olen ajatellut niitä tehdessäni, että jääpä joku muisto heistä ja minusta. Kirjojen tekeminen on ollut hauskaa, aivot ovat saaneet töitä ja olen tuntenut, että käytän aikaani järkevästi. Ettei se ole vain tyhjän tilan täyttöä.

Nyt siis  Anna-Liisa Karjalaisen kirjoituksen kautta avautui töilleni vielä yksi lisämerkitys.  Ja luulen, ettei se ole yhtään muita vähäisempi.

Herttaiset Tshernobylin babuskat

Kai se on vähän sama mihin  ihminen vanhana kuolee. Kuoleeko vanhuuteen vai liika-annokseen sätilyä. Tärkeintä on saada elää omassa kodissa, tutussa ympäristössä, paikassa jossa ovat kaikki muistot, haudat, joissa nukkuvat läheiset. Näin varmaan voi tiivistää Tshernobylin turva-alueella asuvien iäkkäiden naisten, babuskojen, ihanien mummojen ajattelun.

Dokumentti Tshernobylin babuskoista on surullinen, iloinen ja hetkittäin hersyvän hauska mummojen vähän irroitellessa. Pääsiäisyönä mummot istuvat saman pöydän ääreen syömään, juomaan ja laulamaan "ostettiin viinaa, nyt sitä juodaan. Ja joka meille nauraa, sen me pieksämme." Ottavat ryypyn ja sanovat: Näkemiin järki, tavataan huomenna.

Tshernobylin saastuneella turvavyöhykkeellä asuu noin sata ihmistä, melkein kaikki naisia. Miksi alueen nimi on turvavyöhyke? Eihän se anna minkäänlaista turvaa, kun säteilymittari nakuttaa kaiken aikaa kovia lukuja. Pikemminkin se on vaaravyöhyke.

Naiset eivät halunneet jäädä sinne minne heidät evakuoitiin. He kaipasivat niin paljon omaa kotia, että palasivat takaisin kielletylle alueelle.  He ovat saaneet luvan asua siellä, koska "vanhuus tappaisi heidät nopeammin kuin säteily", sanoi tutkija.

Mummot kalastavat, hoitavat kasvimaataan, juovat ja syövät saastunutta ruokaa ja vettä alueella joka on ikuisiksi ajoiksi julistettu  elinkelvottomaksi.

Kun mummot ovat kuolleet, alueella liikkuvat enää turistit  tai aitojen yli salassa tulevat uteliaat, jotka haluavat nähdä millaista alueella oli silloin ennen, 30 vuotta sitten, kun aika pysähtyi.

Tshernobylin babuskat on edelleen nähtävissä Yle Areenassa. Suosittelen.

Vetoomuksilla vaikutetaan - toivottavasti

Alkukesän lämpimänä päivänä makoilin korkean puun alla ja katselin maailmaa toisesta näkökulmasta. Pitäisi tehdä tämä useammin, sillä suuret tammet ja vaahterat näyttävät huikeilta alhaalta katsottuina. Siinä tulee helposti myös sellainen olo, että jotain on lähes pysyvää. Ikivanha puu. Se juurtuu maahan, kurottaa oksiaan kohti korkeuksia, luo katoksia, pehmentää auringon valon.

Vaikka siinä suomalaisessa kesäpäivässä makoillessa olo tuntui hyvältä,  takaraivossa kiersi kiusaantuneisuus omasta riittämättömyydestä. Tätä tautia olen potenut jo jonkin aikaa. Sosiaalinen media tarjoaa hauskoja hetkiä, naurun herättäviä kuvia ja tekstejä, mutta se tuo myös lähelle  sen toisenlaisen maailmaan, jossa ihmisillä ei ole aikaa ja mahdollisuuksia tuijotella puun latvoja.

13 vuotta vanhan Marian on mentävä naimisiin isän valitseman miehen kanssa. "Jos et suostu - tapan sinut",sanoo isä.  Amnesty toivoo minua mukaan pysäyttämään pakkoavioliitot Burkina Fasossa.

Abortti on Argentiinassa rikos. Jos naisen epäillään vaikuttaneen keskenmenoon, hän saa syytteen murhasta. Belen on tuomittu keskenmenon (jota sanovat murhaksi) takia kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.  Amnesty toivoo, että osallistuisin vetoomukseen Belen vapauttamiseksi, sillä keskeneno ei ole rikos.

Suomalaista naista uhataan myös, kotona. Joko nykyinen tai entinen kumppani. Jatkuva väkivalta ja pelko ovat arkipäivää sadoille tuhansille naisille,kirjoittaa Amnesty. Turvakotipaikkoja on Suomessa liian vähän, hallitukselta ei tipu rahaa, lahjoita sinä, on pyyntö.

Saan postia myös Greenpeacelta. Heidän postinsa koskee luontoa ja sen suojelua, mutta ei ole yhtään sen vähäisempää kuin Amnestyn.

Minua pyydetään lähettämään Norjan ympäristöministerille henkilökohtainen viesti,  jossa pyytäisin häntä suojelemaan Arktiksen, pyytäisin  suojelemaan Huippuvuoria ympyröivät merialueet tuhoisalta pohjatroolaukselta.  Tilanne on huolestuttava, kohoavat lämpötilat sulattavat arktista jäätä.

Pitäisi vielä auttaa pysäyttämään Talvivaara. Talvivaaran piti olla suuri menestystarina, mutta siitä tuli painajainen,joka nielee nyt joka viikko miljoonia euroja yhteiskunnan rahaa, kirjoittaa Greenpeace ja toivoo minua mukaan. Tämän ongelman on jo tainnut aika hoitaa.

Tarinat ovat inhimillisiä ja  sieltä elämän kurjimmalta puolelta.  Ei ole suuri vaiva allekirjoittaa vetoomus tai antaa pieni summa rahaa,  mutta huomaan ahdistuvani (ehkä se on ikäkysymys) tästä jatkuvasti päälle vyöryvästä  allekirjoita - lahjoita - tee edes jotain -vetoomuksista.  Kun hallitus leikkasi määrärahoja kehitysyhteistyöstä, paine suuntautuu nyt kansalaisiin.  Viestejä tulee sekä sähköpostiin että puhelimeen.

Toki näiden viestien tulon voi lopettaa.  Mutta siinäpä se.  Ei niitä voi kokonaan elämästään sulkea, koska  kuitenkin haluan tietää, millaisessa maailmassa elämme. Sitä paitsi en kuulu siihen ryhmään ihmisiä, joka sanoo, että ensin omat nurkat kuntoon, sitten vasta muualle.