Hiphoppia ja juoruilua

 Ohitan kadunkulmassa kaksi juoruilemassa olevaa naista. Näen heidän asennoistaan ja kasvojensa ilmeistä ja itseasiassa vähän kuulenkin, että juoruilevat. Samalla hetkellä saan mielikuvan tanssista, jonka olen nähnyt 60-70-luvuilla, siis yli puolivuosisataa sitten. Näen naisten hahmot näyttämöllä, heidän pitkät hameensa ja ilmeensä, jotka kertovat, että nyt on mehevä juttu tarjolla. Miten voin saada assosiaation johonkin näin vanhaan? Tanssin nimi oli Juoru ja sen esittivät Jyväskylän Työväen Naisvoimistelijat ohjaajanaan legendaarinen Elli Särkkä.

Amatööritanssijat ovat kevään aikana saaneet esiintyä Susanna Leinonen companyn Satakieli -esityksessä. Monet heistä olivat ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Suuren joukon liikuttaminen niin, ettei kaikki ole yhtä massaa, on aika haasteellista. Nyt siinä onnistuttiin hyvin. Esityksessä oli paljon vauhtia, kuviot olivat vaihtuvia, herkkyyttäkin oli, se oli nykytanssia ikäihmisten esittämänä. Ihan vähän kateellisena katselin esitystä, olisi ollut kivaa olla mukana. Sitä en kuitenkaan edes ajatellut, koska se olisi vaatinut pitkää sitoutumista ja en usko, että olisin jaksanutkaan.

Sensijaan iloitsin siitä, että älysin hakeutua nykytanssitunneille. On ollut hauskaa huomata, miten nopeasti vieläkin voi sopeutua itselle uudenlaiseen liikuntaan. Olen ottanut tunnit aika tosissani, sillä onhan se nyt sekä herkkua että etuoikeutettua saada olla hyvin ohjatuilla tunneilla. Olemme tehneet paljon erilaisia liikkuvuus-ja koordinaatioharjoituksia ja on harjoiteltu monin eri tavoin tasapainoa. Itseasiassa hämmästyttävän monipuolisia tunteja, en olisi etukäteen uskonut. Ja että hiphoppiakin.

Ihanan ohjaajamme Tuulan sanoin:

”Ajattelen myös tanssitunteja ikäihmisille ihan sillä ajatuksella, että jos voin osaltani olla avuksi siinä, että esimerkiksi toimintakyky pysyy yllä, aivojumppieni, tasapainoharjoittelujen sekä niiden kehon pienten piperrysliikkeiden kautta, niin silloin olen onnistunut.”

Mitä pienempiä ja kohdennetumpia liikkeet ovat olleet, sitä vaikeammalta ovat tuntuneet. Kun oikein keskittyi, niin löytyihän se mikä piti. Tai no, ainakin sinnepäin. Jokaisella liikkeellä oli tarkoituksensa. Tykkäsin siitä, että tunnit olivat haastavia, että kaikki liikkeet eivät sujuneetkaan tuosta vain.

Improvisointijaksoissa oli aluksi vaikeaa antautua musiikkiin ja liikeeseen. Sehän se on, kun aina pitää olla kontrolli päällä, miltähän minä näytän. Vähitellen kuitenkin vahvistui oikea olotila, ettei todellakaan ole tärkeää miltä tanssini näyttää eikä se miltä itse näytän. Ammatikseen tanssivat osaavat häkellyttävällä tavalla ilmaista kropallaan kaikenlaisia tunteita. Ehkä mekin onnistuimme jotain ilmaisemaan, ainakin yritystä oli.

Tuulan viesti on lohdullinen:

 ”Itse ajattelen, että se eletty elämä näkyy, ja saa näkyä, aikuisempien (keski-ikäiset ja ikäihmiset) ihmisten liikkeessä. Se juuri tekee liikkeestä kiehtovaa. Usein tuntuu, että ikäihmiset tanssivat suoraan sydämestään, ja sitä itse juuri toivon ja haen. Koreografina ja tanssijana ajattelen itse usein, että epätäydellinen liike on kauniimpaa ja puhuttelevampaa, kuin se täydellinen, spagaatiin avautuva tanssihyppy.”

Tanssiesitys Juorun koreografia on Maija Varmaalan. Se oli aikanaan yksi suosituimmista tanssinumeroista, jota ainakin TUL:n seurojen naisvoimistelijat esittivät. Mitenkähän Juoru taipuisi nykytanssin kielelle? Vähän ehkä muuntuisi hiphopahtavaksi, mutta sen huumori tuskin katoaisi. Tuli vain mieleeni, että voisihan sitä kokeilla vanhan uudistamista.

Ruokakin voi olla tunnetta täynnä

Sain veljeni lapsenlapsilta, näiltä ihanilta nuorilta, joululahjaksi kirjan ”Isotäti, kerro minulle”. Oikeasti kirjan kysymykset on osoitettu isoäideille, mutta aina voi soveltaa. En vielä tiedä, mitä kirjoitan, sillä onhan kyse myös siitä, mitä muistan. Kysymyksiä on paljon. Ne ovat hyviä aktivoimaan ajattelua: millainen isä ja äiti sinulla oli, millaista teidän elämänne oli, mitä söitte, miten juhlitte? Toisaalta helppoja vastata, mutta toisaalta, ei ihan yksinkertaista.

Kaikkien ikäisteni elämään on vaikuttanut sota. Ymmärsinkö lapsena eläväni sotaa käyvässä maassa, tuskin. Ehkä jotain kuitenkin ymmärsin, koska isä oli monta vuotta pois kotoa, rintamalla. Lapsuuden muistot, vaikka vähän hämärätkin, voivat vaikuttaa pitkään. Monet muistoistani näyttävät liittyvän ruokaan. Vaikka ruoasta varmasti oli pulaa, en kuitenkaan osaa ajatella, että olisin lapsena kokenut nälkää.

Vahvimmat ruokamuistoni liittyvät mummooni, äitini äitiin. Hän piti porsaita röhkimässä piha-alueensa tuntumassa. Syksyllä siat sitten pistettiin lihoiksi, ja silloin lämmitettiin isoilla haloilla suuri leivinuuni. Se taas tiesi kaikenlaisia herkkuja, koska suuritöisestä lämmitysurakasta oli otettava kaikki irti. Voin kuvitella, että näinä sian teurastuspäivinä minua ei saanut mummon luota minnekään. Olihan se lapselle varmasti myös jännä tapahtuma, vaikka aika verinen.

Kun tänään tykkään tamperelaisten herkusta mustasta makkarasta, saattaa tykkäämiseni perustua mummon ryynimakkaroihin. Vereen valmistetut letut, maksa- ja ja munuaisruoat kuuluivat myös lapsuuteni ruokiin. 60- ja 70-luvuilla Helsingin kaupoista sai ostaa veripalttua, enää en ole sitä nähnyt missään. Helppo ja hyvä ruoka puolukkahillon kera. Ehkä terveellistäkin.

Olen myös itse osannut ja tehnyt ruokaa sisäelimistä, mutta kävi niin, että sain kihdin. Sisäelimillä herkuttelu loppui siihen. Tänään voisin niitä taas syödä, mutta nyt on kynnys tosi korkea. Olen tottunut toisenlaisiin ruokiin. Isälläni kihti oli joskus tosi paha, mutta en muista, että koskaan olisi puhuttu sen liittyneen ruokaan. Ehkei silloin ollut tietoa niiden kytkeytymisestä toisiinsa.

Veljeni kanssa me edelleen muistelemme, miten käristimme leipäpaloja tirisevän kuumassa rasvassa. Se on varmasti ollut hyvää, koska on niin vahvasti säilynyt mielissämme. Kaikki ruoat eivät kelvanneet kaikille. Niin pitkälle kuin muistan, joulupäivänä pöydässä oli aina lipeäkalaa, mutta vain isä ja minä söimme sitä. Tämä ruoka säilyi myös oman elämäni jouluissa.

Ruoka on merkillinen, myös tunteisiin menevä asia. Lapsena jouduin kylässä syömään läskistä lammaskaalia. Se ruoka sai sitten minun puolestani olla siinä. Oikeastaan harmi. Monia vuosia sitten mieheni valmisti borssia. Kun oli aika syödä keittoa, hän sai vakavan sairaskohtauksen eikä syömisestä tullut mitään. Sen jälkeen en ole edes ajatellut tekeväni punajuurista keittoa.

Ennen syötiin sitä ruokaa mitä oli. Tänään on valinnanvaraa valtavasti. Saamme myös paljon ohjeita suolan, rasvan ja sokerin määrästä. Vaan minkäs teet, kun mieli tekee makeaa. Muistan,etten heti eka kerralla ymmärtänyt, mitä tarkoittaa lohturuoka. Ruoka on tunne. Siksiköhän minullakin karkkipussi tyhjenee melkein samantien. Oikeastaan aika surullista hakea lohtua karkeista. Vai onko?

Nyt on hyvä aika tissutella

 On lohdullista lukea, että aivoissamme oleva sumu voi johtua myös vuodenajasta, tästä pimeästä ja kylmästä. On aamuja, kun saa ihan käskyttää itseään nousemaan sängystä. Sitten on taas aamuja, kun löydän itseni uimasta jo kahdeksalta. Aamusauna, uintia ja parhaina aamuina vielä vesijuoksuakin, niin kylläpä siitä saakin vahvan olon. Niinä aamuina kahvi pullan kanssa on parasta mitä tiedän.

Kallion uimahalli on sellainen kotikutoinen halli, pieni ja siisti. Paljon tuttuja kasvoja, naisia, jotka käyvät säännöllisesti joko vesijumpassa tai vesijuoksussa. Käyn hallissa eri aikoina ja eri päivinä. Lähes aina tapaan siellä hyvin kumarassa kulkevan vanhemman naisen. Kävellessä hän tarvitsee tuekseen kävelysauvat, mutta vesijuoksussa liivi kannattelee. Esteet on tehty voitettaviksi ja oma terveys on tietysti motiiveista vahvin.

Politiikkaradion toimittajat hakevat aina perjantaisin viikon sanaa. Tämän viikon sana minulle on tissuttelu. Ihastuin sanaan ja ajatukseen heti, kun luin Hesarista liikunnan ammattilaisen puheenvuoron omasta liikunnastaan. Ei tarvitse varata kolmea varttia aikaa, vaan lihaksiensa kuntoa voi hoitaa myös mikroliikunnalla, tissuttelemalla. Tämä on oivallinen ajatus myös ja ehkä nimenomaan meille vanhoille. Kuten tiedämme, energiat vaihtelevat. Aina ei huvita eikä aina jaksa, mutta aina voi tehdä vähän. Tärkeää on se, että tissuttelemme säännöllisesti. Joka päivä voi tehdä jotain.

Tähän aikaan vuodesta saamme tutusti hyvin paljon liikunta- ja laihdutusohjeita. Omiin silmiini on tullut erityisen paljon lihasvoimaharjoituksia. Taitaa olla päivän sana, mutta eipä ihme sillä vaikuttaahan lihaksiemme kunto niin moneen asiaan. Iästä riippumatta. On pystyttävä nousemaan rappusia (aina ei ole hissiä), on päästävä ylös tuolista ja sängystä ja jos kaatuu, on noustava eikä aina ole auttajaa lähellä. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta aika paljon olen tehnyt töitä sen eteen, että jonkinasteinen ketteryys ja reippaus säilyisi. Päivä päivältä se vaan vaatii yhä enemmän.

Viime päivien kävelykelit ovat olleet kamalat. Tunnen sen jaloissani ja hartioissani. Syksyn tanssitunneilla huomasin, miten vaikeaa on rintarangan liikuttelu ja miten tasapainoni horjuu heti kun tulee vähänkin vaikeampaa liikettä. Molempia voi harjoitella kotona ilman mitään välineitä. Ja olisi syytä harjoitella.

Monta vuotta sitten sain lonkkavian, joka säteili armottomana kipuna sääressä. Lopulta monen hierojan ja kiropraktikon jälkeen sain lääkäriltä jumppaohjeet, joilla lonkka sitten kuntoutuikin. Kun niitä kolmea liikettä olin tehnyt reilun kaksi kuukautta, olin jo niin tottunut aamuiseen jumppaani, etten lopettanutkaan harjoituksia. Vähitellen lisäsin liikkeitä ja tänään aamuharjoitukseni kestää 15-20 minuuttia. Jos en tee niitä aamulla, ne jäävät tekemättä. No, kaikki emme ole aamuihmisiä.

Ihminen uskoo siihen mihin haluaa uskoa. Minä uskon siihen, että aamuliikunta ottaa yön töhnät aivoista pois. Sitten taas on tilaa ja halua lukea, kirjoittaa ja ehkä oppia jotain uuttakin.

Einoa ei tarvitse kahta kertaa pyytää lenkille. Loistava vauhdittaja.

Lupaan, että yritän ymmärtää enemmän

 Tätä vuotta en olisi halunnut elää.  Näin lukee vuoden 2022 päiväkirjani viimeisellä sivulla. Samat sanat olisin voinut kirjoittaa myös vuotta myöhemmin.  Pahaa pelkään, että tästä vuodesta tulee edellisten toisinto, ellei sitten vielä pahempaa.  En ajattele enkä pelkää, että Suomea uhattaisiin sotilaallisesti, mutta sota Ukrainassa jatkuu eikä hirveä väkivalta näytä olevan loppumassa myöskään Israelissa ja Gazassa. Sodissa kärsivät he, jotka muutoinkin ovat heikommassa asemassa. 

 Pakotan itseni seuraamaan uutisia, vaikka vaikeaa se alkaa olla. Itkettää, kun katson lapsia. He leikkivät murskaksi ammuttujen talojen raunioissa, niin moni on kuollut.   Yritän samaistua vanhojen naisten hyvin väsyneisiin hahmoihin. Heihin, jotka ovat kokeneet vuosikymmenien ajan jatkunutta väkivaltaa ja jotka itkevät lastensa kuolemaa. Näen kuvista surua ja syvää uupumusta. Minulle on ylivoimaista asettua heidän elämäänsä. En tiedä, miltä tuntuu hälytyssireenien alkaessa soida tai miltä tuntuu seistä oman kodin raunioilla ja odottaa, löytyisikö kivikasan alta vielä lapsi hengissä. 

Voin kuvitella, voin yrittää ymmärtää, mutta oma helppo elämäni on niin kaukana heidän maailmastaan. En tiedä, miten he jaksavat, mistä he saavat iloa. Ehkä on sitten niin, että ihminen sopeutuu kaikkeen varsinkin kun ei muuta voi.

 Meillä on vain tämä yksi, rajallinen elämä. Saako tämän maailman myrskyjen keskellä tuntea olevansa osa maailman onnellisinta kansaa? Pitääkö tuntea edes vähän syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa? Onhan näitä asioita pakko ajatella. Ei niitä voi sivuuttaa ja sanoa, ei tämä minua koske.  Omassa nuoruudessani Vietnamin sota oli kaukana, mutta tuli lopulta lähelle.  Napalmanin polttama tyttö piirtyi varmasti lähtemättömästi monen mieleen.  

Vanhoissa VHS – nauhoissani on kaikenlaisia filmejä.  Etten vaan pääsisi liian helpolla, katsoin vanhan leffan ”Ilmestymiskirja. Nyt”. Koska se on kertomus Vietnamin sodasta, se on aika raaka.  En pysty katsomaan kaikkia Ukrainasta/Gazasta tulevia uutislähetyksiä, mutta sitten katson tällaisen filmin!  Vähän outoa, mutta elokuvan katsominen on helpompaa kuin uutisten, koska elokuva ei ole totta.  Tai oikeammin, ei tarvitse ajatella, että se on totta, vaikka todellisiin tapahtumiin tämäkin elokuva perustuu.

 Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin käyttää aikaani elokuvien katsomiseen ja kirjojen lukemiseen niin paljon kuin haluan.  Viime vuonna luin kohtuullisen paljon kirjoja – romaaneja, historiaa ja myös Venäjästä kertovia.  Kun maailma nyt on sitä mitä se on, itseltä on lupa odottaa, että ymmärtäisi vähän enemmän.  Siksi kirjapinot eivät katoa pöydältäni.  

 Uusi vuosi edessä. Siltä on lupa odottaa – tai ainakin toivoa – mennyttä vuotta parempaa. 

Kotiseinälläni on valokuva hämmentyneestä, pelokkaasta tytöstä. Hän on jossain, hän on kuin keskellä ei mitään – maailmaa.  Ja kuitenkin, hän on kaikkialla.  Hän voisi olla kasvot Kiovasta, Gazasta, Syyriasta.

Valokuva on Aki-Pekka Sinikosken.  Netistä löytyy lisää New Ghosts –näyttelyn kuvia.

 

Kerron kaiken – vai kerronko sittenkään?

 Suomalaiset kirjoittavat paljon runoja, aloittavat romaaneja, ja laittavat ne pöytälaatikkoon.  Itse olen vaihtelevasti pitänyt päiväkirjaa, myös repinyt niitä pieniksi paloiksi.  Tunnen aivan ihanaa kutitusta aina kun edessäni on uusi vihko tai pieni kirja tyhjin sivuin. Jotenkin se vaan lupaa niin paljon, mutta se hetki on lyhyt.  Se kestää vain niin kauan kuin ensimmäinen sivu on kirjoitettu.

 Noin vuodesta 1999 olen erilaisten vihkojen ja kalentereiden sivuille kirjoittanut mitä minulle tänään kuuluu.  Koska se on ollut lähes päivittäistä kirjoittamista, sivuja on kertynyt aika paljon. Olen jo vuodenpäivät yrittänyt saada niistä aikaan jonkinlaista yhteenvetoa, mutta vaikeaa on.   Oli nimittäin aika tyrmäävää havaita, että ensimmäisten eläkevuosien kesistä kertovat merkinnät koskivat melkein vain säätä, sataako vai paistaako.  Ehkä ne olivat silloin tärkeitä asioita, mutta olisin voinut vähän enemmän kirjoittaa miltä tuntui olla vapaa työn kahleista tai miltä tuntui elää mökkielämää.  Ehkei ”tunnustuksellinen” kirjoittaminen vaan ole niin helppoa, koska päiväkirjan voi lukea joku toinenkin.  Eikä sitä kaikkea pidä suvulle kertoa.

 ”Nyt hän on melkein kuollut eikä mikään estä häntä kirjoittamasta mitä tahtoo, mutta yhtäkkiä, juuri tässä hetkessä, hän huomaa tulleensa haluttomaksi ja saamattomaksi.   Kun vanha nainen voisi hyvin kirjoittaa mitä häntä ikinä huvittaa kaikesta, mitä hänelle niin sanotusti tapahtui, sen kirjoittaminen, sen nostaminen esiin erityisenä asiana, onkin hänen suureksi yllätyksekseen hänen mielestään täysin triviaalia.  Omaksi yllätyksekseen vanha nainen nipistää suunsa kiinni.”

 Tämän päivän maailma on sellaisessa mallissa, että on aiheita mistä on hyvä kirjoittaa.  Jotta muistaisimme. Kaikessa kirjoittamisessa on parasta, että se selkeyttää omaa ajattelua.  Kun kirjoittaa käsin, lauseiden muodostamiseen keskittyy aivan eri tavalla kuin tietokoneen äärellä. Sanovat päiväkirjan kirjoittamisella olevan vaikutusta myös muistin säilymiseen.  En epäile.

Joskus kauan sitten ajattelin, että kerronpa päiväkirjalleni siitä miten vanhuus omalta osaltani etenee.  Jäi onneksi ajatuksen tasolle.  Ehkä se jäi tekemättä osin siksi, että vanheneminen on tapahtunut vähän kuin huomaamatta, vaikkakin turhan nopeasti.

”Niin, pukeutuessani ajattelin kuinka kiinnostavaa olisi kuvailla vanhuuden tuloa sekä kuoleman vähittäistä koittamista. Tehdä se samalla tavalla kuin rakkautta kuvataan. Panna muistiin jokainen epäonnistumisen oire: mutta miksi epäonnistumisen? Käsitellä ikää kokemuksena, joka eroaa muista ja kartoittaa kaikki ne eri asteet, jotka vievät kohti kuolemaa. Se on valtava kokemus, eikä ainakaan lähestymisensä osalta yhtä tiedostamaton kuin syntymä.”  ”Virginia Woolf kirjoitti tuon edellisen vuonna 1939 seitsemäs elokuuta. Ei hän ollut silloin vielä edes vanha.”

 Vuoden vaihtuminen tietää uuden päiväkirjan aloittamista. Aina. Se on juhlava hetki.  Nyt en kirjoita kalenteriin, vaan kirjaan, jonka kansi on kaunista Miron taidetta (tuliaisia Palma de Mallorcalta). Yritän kirjoittaa rehellistä päiväkirjaa, mutta ihan valalle en siitä mene.  Se on vähän fiiliksestä kiinni mitä kynä kirjoittaa. Yhden asian tiedän.  Päiväkirjani sivuille tulevat kaikki saamani kehut.  Kuten lääkärini antamat: ” asiallinen, orientoitunut, virkeä rouva”.  Taas on ajokortti viideksi vuodeksi. 

Lainaukset ja idean tähän blogiin sain Hanna Weseliuksen kirjasta ”Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva.”  Weselius oli saanut idean juttuunsa vuoden 2018 Suomen Kuvalehdestä. Jutussa kerrottiin ilman omaisia kuolleesta Irja Karvosesta.

 

Tanssia henkari selässä

 Ihmisen mieli on outo juttu. Vaikka hyvin tiedän ikäni, ja olen myös kohtuullisen sinut sen kanssa, niin mieleni ei aina tajua ikääni.  Kuvittelen hetkittäin olevani, jos en ihan nuori ihminen, niin kuitenkin suurin piirtein samanlainen nainen kuin nelisenkymmentä vuotta sitten.  Vaan kun en ole. Tämä katkera totuus aukeni minulle kertaheitolla. 

Olen tanssinut koko syksyn nykytansseja.  Menin tunneille uteliaisuuttani ilman niin minkäänlaista tanssin harrastusta takana. Ellei nyt sitten lasketa nuoruuden tanssilavoja.  Nyt ei oltu paritansseissa, vaan tunneilla, joissa sai ja piti toteuttaa itseään.  Jos siis uskalsi. 

Luulisi, ettei tanssiminen tuota suurta ongelmaa ihmiselle, joka on lähes koko elämänsä ajan harrastanut voimistelua.  Ei se tuottanutkaan, mutta ei se ole ollenkaan sama asia.  Ohjaajamme Tuula löytää itsestään paljon enemmän liikuteltavia osia kuin minä. Voisin loputtomiin katsoa, kun hän käyttää vartaloaan. Kadehdittavan kokonaisvaltaista oman kropan käyttöä. Tuollaiseksi voi tulla vain vuosikausien harjoittelulla. 

Taipuuhan minunkin vartaloni, saan lantioni pyörimään ja lapaluuni liikkumaan, mutta hienosäätö ei sitten enää onnistukaan.  Pelkkä rintarangan liikuttaminen ilman olkapäiden käyttöä tai ylipäätään se, että saa liikkeen kohdentumaan vain siihen yhteen kohtaan vartaloa, oi ja voi miten hankalaa.

Improvisointiharjoituksissa olemme saaneet ihan itse keksiä liikkeet erilaisiin musiikkeihin. Vähän on ollut vaikeaa ilmentää tanssillaan puuta, kukkaa tai eläintä. Täytyy myöntää, ettei liikekieleni ole erityisen rikasta. Jotain hyvin kiehtovaa on kuitenkin siinä, kun huomaa antautuvansa musiikin vietäväksi.  Kun ei vilkuile mitä muut tekevät, vaan keskittyy tanssimaan ihan omassa kuplassaan. Olen onnistunut tanssahtelemaan itseni aika voipuneeksi. 

Osan aikaa tästä puolentoista tunnin kokonaisuudesta opettelemme ohjelmaa.  Aivot ovat saaneet töitä. Kun toistoja on ollut riittävästi, on tuntunut, että pysyyhän tässä vielä muiden mukana.  No senioreita olemme kaikki. Mutta sitten meistä kuvattiin video.  Näen siinä itseni vilahdukselta. Järkytyn.  Minähän kävelen kuin hartioissani olisi henkari, kävellä töpötän, kun pitäisi liikkua pehmein polvin. Hyvä etten ole suorastaan takakenossa.  Ja olenko muka pysynyt rytmissä, no en. Kuvitelma oman osaamisen ja todellisuuden välillä on valtava.  En olekaan enää se nuori ja sulavasti liikkuva ja tanssiva nainen.  Enempi semmoinen tönkkökinttu. 

Täytyy myöntää, että pisti miettimään.  

En kuitenkaan luovu harjoituksista, koska tunneilla on kivaa ja koska tanssiminen poikkeaa kaikesta muusta mitä ikinä olen tehnyt.  Ja enhän aio esiintymään.  Sekin mahdollisuus tässä ehkä olisi ollut.  Susanna Leinonen companylta tulee – onkohan nyt kolmas kerta – ammattilaisten ja amatöörien yhteisnäytös.  

 Me jotka arkiaamuisin kuuntelemme Muistojen bulevardia radio ykköseltä, tiedämme, että sieltä tulee hyvää musiikkia myös tanssittavaksi.  Aika usein tanssinkin.   Juuri silloin voin kuvitella itsestäni ihan mitä vaan.  Kunhan en videoi esitystä.

Elannon entinen leipätehdas on nykyään tanssijoitten talo.

Seitsemän kerrosta ja joka kerroksessa tanssitaan.

Näillä autoilla leivät kuljetettiin Elannon myymälöihin.

Ei päivää ilman Elantoa.

 

Muistoja marraskuun hämärässä

 Viehätyin suuresti Edinburghin vierailulla penkkeihin kiinnitetyistä laatoista. Niitä oli paljon. Niitä oli jokaisessa puiston penkissä, mutta myös muualla kaupungissa olevilla penkeillä.  Ne olivat hellyttäviä ja rakastettavia kirjoituksia, joissa muistettiin läheisiä.

In loving memory of Janet and Rudolph Sprinz who made this beautiful city their home between 1963 and 2016.

In memory of Nancy Watson Simpson, died 15.12.67. Presented by her husband John and sons Alasdair and Robbie of motherwell.

In loving Memory of Mark Ayton. Died Edinburgh 23^rd Nov:1997 Aged 19. Loved and Missed by all his Family and Friends.Simply the Best.

InMemory of Tracey McLean 1966-2018who worked for 25 years with Edinburgh Council. Deeply missed by family, friends and all her colleagues from the Licensing Service and by her dogs whom she loved so much.

 Tietysti heräsi ajatus, toimisiko tämä myös meillä Suomessa.  Kun olen asunut pian 40 vuotta Lenininpuiston nurkalla, voisin saada puiston penkkiin laatan:

Anita ja hänen koiransa Tapsu rakastivat puiston hiljaisia sunnuntaiaamuja.  Ehkä joku muistaisi ja sanoisi, oi se ihana koira haukkui aina oravia.

 Kaupungissamme taitaa nykyään olla sen verran vähän penkkejä, ettei meillä ole mihin laattoja kiinnittää. Lisäksi puistoissa käy niin paljon vielä elämää ymmärtämättömiä nuoria, jotka eittämättä tuhraisivat sekä penkin että laatan.  Edinburghissa puistot suljetaan illalla jo klo 18. Ehkei suomalaiselle luonteelle myöskään sopisi tällainen julkinen kaipauksen tunnustaminen. 

On marraskuun ensimmäinen viikonloppu, pyhäinpäivä. On aika vierailla haudoilla, sytyttää kynttilä ja muistaa. Voi muistaa muutenkin kuin haudoilla. Mutta mitä me muistamme rakkaistamme? Muistammeko hänen hymynsä, hänen ryhtinsä, tapansa kävellä vai sen miten hän osallistui keskusteluihin, miten sanoi mielipiteensä.  Oliko hän optimisti vai jurnuttiko kaikesta vastaan, oliko hän keräilijä?  Muistammeko vielä selkeästi hänen kasvonsa, kulmakarvansa, nenänsä kaaren?

Valokuvat ovat tärkeitä.  Ne auttavat muistamaan, ne palauttavat mieleemme ihmiset, joita emme ole nähneet vuosikymmeniin.  Hyvistä kuvista välittyvät myös tunteet. Vanhempieni hääpäivä oli pyhäinpäivä. En tiedä, oliko se päivä heille kuinka suuri onnen päivä, sillä minä olin jo tuloillaan. Mutta muutamia avioliittovuosia myöhemmin huonolla kameralla otetuista mustavalkoisista kuvista välittyy ihanasti rakkaus ja lämpö. Näitä kuvia katsellessa tulee hyvä olo. Haluan muistaa vanhempani myös nuorina, en vain vanhoina ja väsyneinä, muistisairaana.

Mieheni kuolemasta on pian kulunut 17 vuotta.  Se on pitkä aika elää. Onko se pitkä aika muistaa? On se, aika hämärtää ja haalistaa. Vaikka kuvat ja muistot ovat haalistuneet, silti voin vieläkin aistia sen lauantaisen hetken, kun hän tulee saunasta (saunaoluelta), kietoo kätensä ympärilleni, ja sanoo, täällä tuoksuu hyvältä.