Hiphoppia ja juoruilua

 Ohitan kadunkulmassa kaksi juoruilemassa olevaa naista. Näen heidän asennoistaan ja kasvojensa ilmeistä ja itseasiassa vähän kuulenkin, että juoruilevat. Samalla hetkellä saan mielikuvan tanssista, jonka olen nähnyt 60-70-luvuilla, siis yli puolivuosisataa sitten. Näen naisten hahmot näyttämöllä, heidän pitkät hameensa ja ilmeensä, jotka kertovat, että nyt on mehevä juttu tarjolla. Miten voin saada assosiaation johonkin näin vanhaan? Tanssin nimi oli Juoru ja sen esittivät Jyväskylän Työväen Naisvoimistelijat ohjaajanaan legendaarinen Elli Särkkä.

Amatööritanssijat ovat kevään aikana saaneet esiintyä Susanna Leinonen companyn Satakieli -esityksessä. Monet heistä olivat ensimmäistä kertaa näyttämöllä. Suuren joukon liikuttaminen niin, ettei kaikki ole yhtä massaa, on aika haasteellista. Nyt siinä onnistuttiin hyvin. Esityksessä oli paljon vauhtia, kuviot olivat vaihtuvia, herkkyyttäkin oli, se oli nykytanssia ikäihmisten esittämänä. Ihan vähän kateellisena katselin esitystä, olisi ollut kivaa olla mukana. Sitä en kuitenkaan edes ajatellut, koska se olisi vaatinut pitkää sitoutumista ja en usko, että olisin jaksanutkaan.

Sensijaan iloitsin siitä, että älysin hakeutua nykytanssitunneille. On ollut hauskaa huomata, miten nopeasti vieläkin voi sopeutua itselle uudenlaiseen liikuntaan. Olen ottanut tunnit aika tosissani, sillä onhan se nyt sekä herkkua että etuoikeutettua saada olla hyvin ohjatuilla tunneilla. Olemme tehneet paljon erilaisia liikkuvuus-ja koordinaatioharjoituksia ja on harjoiteltu monin eri tavoin tasapainoa. Itseasiassa hämmästyttävän monipuolisia tunteja, en olisi etukäteen uskonut. Ja että hiphoppiakin.

Ihanan ohjaajamme Tuulan sanoin:

”Ajattelen myös tanssitunteja ikäihmisille ihan sillä ajatuksella, että jos voin osaltani olla avuksi siinä, että esimerkiksi toimintakyky pysyy yllä, aivojumppieni, tasapainoharjoittelujen sekä niiden kehon pienten piperrysliikkeiden kautta, niin silloin olen onnistunut.”

Mitä pienempiä ja kohdennetumpia liikkeet ovat olleet, sitä vaikeammalta ovat tuntuneet. Kun oikein keskittyi, niin löytyihän se mikä piti. Tai no, ainakin sinnepäin. Jokaisella liikkeellä oli tarkoituksensa. Tykkäsin siitä, että tunnit olivat haastavia, että kaikki liikkeet eivät sujuneetkaan tuosta vain.

Improvisointijaksoissa oli aluksi vaikeaa antautua musiikkiin ja liikeeseen. Sehän se on, kun aina pitää olla kontrolli päällä, miltähän minä näytän. Vähitellen kuitenkin vahvistui oikea olotila, ettei todellakaan ole tärkeää miltä tanssini näyttää eikä se miltä itse näytän. Ammatikseen tanssivat osaavat häkellyttävällä tavalla ilmaista kropallaan kaikenlaisia tunteita. Ehkä mekin onnistuimme jotain ilmaisemaan, ainakin yritystä oli.

Tuulan viesti on lohdullinen:

 ”Itse ajattelen, että se eletty elämä näkyy, ja saa näkyä, aikuisempien (keski-ikäiset ja ikäihmiset) ihmisten liikkeessä. Se juuri tekee liikkeestä kiehtovaa. Usein tuntuu, että ikäihmiset tanssivat suoraan sydämestään, ja sitä itse juuri toivon ja haen. Koreografina ja tanssijana ajattelen itse usein, että epätäydellinen liike on kauniimpaa ja puhuttelevampaa, kuin se täydellinen, spagaatiin avautuva tanssihyppy.”

Tanssiesitys Juorun koreografia on Maija Varmaalan. Se oli aikanaan yksi suosituimmista tanssinumeroista, jota ainakin TUL:n seurojen naisvoimistelijat esittivät. Mitenkähän Juoru taipuisi nykytanssin kielelle? Vähän ehkä muuntuisi hiphopahtavaksi, mutta sen huumori tuskin katoaisi. Tuli vain mieleeni, että voisihan sitä kokeilla vanhan uudistamista.

Ruokakin voi olla tunnetta täynnä

Sain veljeni lapsenlapsilta, näiltä ihanilta nuorilta, joululahjaksi kirjan ”Isotäti, kerro minulle”. Oikeasti kirjan kysymykset on osoitettu isoäideille, mutta aina voi soveltaa. En vielä tiedä, mitä kirjoitan, sillä onhan kyse myös siitä, mitä muistan. Kysymyksiä on paljon. Ne ovat hyviä aktivoimaan ajattelua: millainen isä ja äiti sinulla oli, millaista teidän elämänne oli, mitä söitte, miten juhlitte? Toisaalta helppoja vastata, mutta toisaalta, ei ihan yksinkertaista.

Kaikkien ikäisteni elämään on vaikuttanut sota. Ymmärsinkö lapsena eläväni sotaa käyvässä maassa, tuskin. Ehkä jotain kuitenkin ymmärsin, koska isä oli monta vuotta pois kotoa, rintamalla. Lapsuuden muistot, vaikka vähän hämärätkin, voivat vaikuttaa pitkään. Monet muistoistani näyttävät liittyvän ruokaan. Vaikka ruoasta varmasti oli pulaa, en kuitenkaan osaa ajatella, että olisin lapsena kokenut nälkää.

Vahvimmat ruokamuistoni liittyvät mummooni, äitini äitiin. Hän piti porsaita röhkimässä piha-alueensa tuntumassa. Syksyllä siat sitten pistettiin lihoiksi, ja silloin lämmitettiin isoilla haloilla suuri leivinuuni. Se taas tiesi kaikenlaisia herkkuja, koska suuritöisestä lämmitysurakasta oli otettava kaikki irti. Voin kuvitella, että näinä sian teurastuspäivinä minua ei saanut mummon luota minnekään. Olihan se lapselle varmasti myös jännä tapahtuma, vaikka aika verinen.

Kun tänään tykkään tamperelaisten herkusta mustasta makkarasta, saattaa tykkäämiseni perustua mummon ryynimakkaroihin. Vereen valmistetut letut, maksa- ja ja munuaisruoat kuuluivat myös lapsuuteni ruokiin. 60- ja 70-luvuilla Helsingin kaupoista sai ostaa veripalttua, enää en ole sitä nähnyt missään. Helppo ja hyvä ruoka puolukkahillon kera. Ehkä terveellistäkin.

Olen myös itse osannut ja tehnyt ruokaa sisäelimistä, mutta kävi niin, että sain kihdin. Sisäelimillä herkuttelu loppui siihen. Tänään voisin niitä taas syödä, mutta nyt on kynnys tosi korkea. Olen tottunut toisenlaisiin ruokiin. Isälläni kihti oli joskus tosi paha, mutta en muista, että koskaan olisi puhuttu sen liittyneen ruokaan. Ehkei silloin ollut tietoa niiden kytkeytymisestä toisiinsa.

Veljeni kanssa me edelleen muistelemme, miten käristimme leipäpaloja tirisevän kuumassa rasvassa. Se on varmasti ollut hyvää, koska on niin vahvasti säilynyt mielissämme. Kaikki ruoat eivät kelvanneet kaikille. Niin pitkälle kuin muistan, joulupäivänä pöydässä oli aina lipeäkalaa, mutta vain isä ja minä söimme sitä. Tämä ruoka säilyi myös oman elämäni jouluissa.

Ruoka on merkillinen, myös tunteisiin menevä asia. Lapsena jouduin kylässä syömään läskistä lammaskaalia. Se ruoka sai sitten minun puolestani olla siinä. Oikeastaan harmi. Monia vuosia sitten mieheni valmisti borssia. Kun oli aika syödä keittoa, hän sai vakavan sairaskohtauksen eikä syömisestä tullut mitään. Sen jälkeen en ole edes ajatellut tekeväni punajuurista keittoa.

Ennen syötiin sitä ruokaa mitä oli. Tänään on valinnanvaraa valtavasti. Saamme myös paljon ohjeita suolan, rasvan ja sokerin määrästä. Vaan minkäs teet, kun mieli tekee makeaa. Muistan,etten heti eka kerralla ymmärtänyt, mitä tarkoittaa lohturuoka. Ruoka on tunne. Siksiköhän minullakin karkkipussi tyhjenee melkein samantien. Oikeastaan aika surullista hakea lohtua karkeista. Vai onko?

Nyt on hyvä aika tissutella

 On lohdullista lukea, että aivoissamme oleva sumu voi johtua myös vuodenajasta, tästä pimeästä ja kylmästä. On aamuja, kun saa ihan käskyttää itseään nousemaan sängystä. Sitten on taas aamuja, kun löydän itseni uimasta jo kahdeksalta. Aamusauna, uintia ja parhaina aamuina vielä vesijuoksuakin, niin kylläpä siitä saakin vahvan olon. Niinä aamuina kahvi pullan kanssa on parasta mitä tiedän.

Kallion uimahalli on sellainen kotikutoinen halli, pieni ja siisti. Paljon tuttuja kasvoja, naisia, jotka käyvät säännöllisesti joko vesijumpassa tai vesijuoksussa. Käyn hallissa eri aikoina ja eri päivinä. Lähes aina tapaan siellä hyvin kumarassa kulkevan vanhemman naisen. Kävellessä hän tarvitsee tuekseen kävelysauvat, mutta vesijuoksussa liivi kannattelee. Esteet on tehty voitettaviksi ja oma terveys on tietysti motiiveista vahvin.

Politiikkaradion toimittajat hakevat aina perjantaisin viikon sanaa. Tämän viikon sana minulle on tissuttelu. Ihastuin sanaan ja ajatukseen heti, kun luin Hesarista liikunnan ammattilaisen puheenvuoron omasta liikunnastaan. Ei tarvitse varata kolmea varttia aikaa, vaan lihaksiensa kuntoa voi hoitaa myös mikroliikunnalla, tissuttelemalla. Tämä on oivallinen ajatus myös ja ehkä nimenomaan meille vanhoille. Kuten tiedämme, energiat vaihtelevat. Aina ei huvita eikä aina jaksa, mutta aina voi tehdä vähän. Tärkeää on se, että tissuttelemme säännöllisesti. Joka päivä voi tehdä jotain.

Tähän aikaan vuodesta saamme tutusti hyvin paljon liikunta- ja laihdutusohjeita. Omiin silmiini on tullut erityisen paljon lihasvoimaharjoituksia. Taitaa olla päivän sana, mutta eipä ihme sillä vaikuttaahan lihaksiemme kunto niin moneen asiaan. Iästä riippumatta. On pystyttävä nousemaan rappusia (aina ei ole hissiä), on päästävä ylös tuolista ja sängystä ja jos kaatuu, on noustava eikä aina ole auttajaa lähellä. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta aika paljon olen tehnyt töitä sen eteen, että jonkinasteinen ketteryys ja reippaus säilyisi. Päivä päivältä se vaan vaatii yhä enemmän.

Viime päivien kävelykelit ovat olleet kamalat. Tunnen sen jaloissani ja hartioissani. Syksyn tanssitunneilla huomasin, miten vaikeaa on rintarangan liikuttelu ja miten tasapainoni horjuu heti kun tulee vähänkin vaikeampaa liikettä. Molempia voi harjoitella kotona ilman mitään välineitä. Ja olisi syytä harjoitella.

Monta vuotta sitten sain lonkkavian, joka säteili armottomana kipuna sääressä. Lopulta monen hierojan ja kiropraktikon jälkeen sain lääkäriltä jumppaohjeet, joilla lonkka sitten kuntoutuikin. Kun niitä kolmea liikettä olin tehnyt reilun kaksi kuukautta, olin jo niin tottunut aamuiseen jumppaani, etten lopettanutkaan harjoituksia. Vähitellen lisäsin liikkeitä ja tänään aamuharjoitukseni kestää 15-20 minuuttia. Jos en tee niitä aamulla, ne jäävät tekemättä. No, kaikki emme ole aamuihmisiä.

Ihminen uskoo siihen mihin haluaa uskoa. Minä uskon siihen, että aamuliikunta ottaa yön töhnät aivoista pois. Sitten taas on tilaa ja halua lukea, kirjoittaa ja ehkä oppia jotain uuttakin.

Einoa ei tarvitse kahta kertaa pyytää lenkille. Loistava vauhdittaja.

Lupaan, että yritän ymmärtää enemmän

 Tätä vuotta en olisi halunnut elää.  Näin lukee vuoden 2022 päiväkirjani viimeisellä sivulla. Samat sanat olisin voinut kirjoittaa myös vuotta myöhemmin.  Pahaa pelkään, että tästä vuodesta tulee edellisten toisinto, ellei sitten vielä pahempaa.  En ajattele enkä pelkää, että Suomea uhattaisiin sotilaallisesti, mutta sota Ukrainassa jatkuu eikä hirveä väkivalta näytä olevan loppumassa myöskään Israelissa ja Gazassa. Sodissa kärsivät he, jotka muutoinkin ovat heikommassa asemassa. 

 Pakotan itseni seuraamaan uutisia, vaikka vaikeaa se alkaa olla. Itkettää, kun katson lapsia. He leikkivät murskaksi ammuttujen talojen raunioissa, niin moni on kuollut.   Yritän samaistua vanhojen naisten hyvin väsyneisiin hahmoihin. Heihin, jotka ovat kokeneet vuosikymmenien ajan jatkunutta väkivaltaa ja jotka itkevät lastensa kuolemaa. Näen kuvista surua ja syvää uupumusta. Minulle on ylivoimaista asettua heidän elämäänsä. En tiedä, miltä tuntuu hälytyssireenien alkaessa soida tai miltä tuntuu seistä oman kodin raunioilla ja odottaa, löytyisikö kivikasan alta vielä lapsi hengissä. 

Voin kuvitella, voin yrittää ymmärtää, mutta oma helppo elämäni on niin kaukana heidän maailmastaan. En tiedä, miten he jaksavat, mistä he saavat iloa. Ehkä on sitten niin, että ihminen sopeutuu kaikkeen varsinkin kun ei muuta voi.

 Meillä on vain tämä yksi, rajallinen elämä. Saako tämän maailman myrskyjen keskellä tuntea olevansa osa maailman onnellisinta kansaa? Pitääkö tuntea edes vähän syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa? Onhan näitä asioita pakko ajatella. Ei niitä voi sivuuttaa ja sanoa, ei tämä minua koske.  Omassa nuoruudessani Vietnamin sota oli kaukana, mutta tuli lopulta lähelle.  Napalmanin polttama tyttö piirtyi varmasti lähtemättömästi monen mieleen.  

Vanhoissa VHS – nauhoissani on kaikenlaisia filmejä.  Etten vaan pääsisi liian helpolla, katsoin vanhan leffan ”Ilmestymiskirja. Nyt”. Koska se on kertomus Vietnamin sodasta, se on aika raaka.  En pysty katsomaan kaikkia Ukrainasta/Gazasta tulevia uutislähetyksiä, mutta sitten katson tällaisen filmin!  Vähän outoa, mutta elokuvan katsominen on helpompaa kuin uutisten, koska elokuva ei ole totta.  Tai oikeammin, ei tarvitse ajatella, että se on totta, vaikka todellisiin tapahtumiin tämäkin elokuva perustuu.

 Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin käyttää aikaani elokuvien katsomiseen ja kirjojen lukemiseen niin paljon kuin haluan.  Viime vuonna luin kohtuullisen paljon kirjoja – romaaneja, historiaa ja myös Venäjästä kertovia.  Kun maailma nyt on sitä mitä se on, itseltä on lupa odottaa, että ymmärtäisi vähän enemmän.  Siksi kirjapinot eivät katoa pöydältäni.  

 Uusi vuosi edessä. Siltä on lupa odottaa – tai ainakin toivoa – mennyttä vuotta parempaa. 

Kotiseinälläni on valokuva hämmentyneestä, pelokkaasta tytöstä. Hän on jossain, hän on kuin keskellä ei mitään – maailmaa.  Ja kuitenkin, hän on kaikkialla.  Hän voisi olla kasvot Kiovasta, Gazasta, Syyriasta.

Valokuva on Aki-Pekka Sinikosken.  Netistä löytyy lisää New Ghosts –näyttelyn kuvia.