Kirjaston bestseller - hyllystä tarttui käteeni Antti Eskolan viimeisin kirja. Se ei tarttunut siksi, että olisin innostunut uskonasioista. Vaan siksi, että olen niin paljon lukenut Eskolan, tämän sosiologin ja sosiaalipsykologian professorin kirjoja. Miksi siis jättää tätäkään väliin. Se olikin siitä hyvä kirja, että innostuin miettiämään omaa tämän hetken asennettani kirkkoon ja erityisesti uskoon. Ehkä se on varma merkki vanhenemisesta.
Erosin kirkosta heti kun tulin täysi-ikäiseksi. 1960 -luvulla oli laaja radikaali liike, joka vaikutti minuunkin, nuoreen ihmiseen. Olin käynyt rippikouluni, saanut maistaa viiniä ja leivän, mutta en muista kokeeni mitään suurta yhteyttä mihinkään suurempaan. Rippikoulu oli velvollisuus, joka oli suoritettava.
Ehkä kuitenkin katekismuksen päähän pänttäämisestä ja kohtalaisen kurinalaisesta kotikasvatuksesta jäi joitain käskyjä ja kehotuksia, jotka vaikuttivat myöhemmin. Eivätköhän äidit ja isä kautta maailman sivun ole toivoneet lastensa kasvavan kunnollisiksi ihmisiksi mitä sillä sitten aina tarkoitetaankaan. Eli onko omatunto Jumalan ääni vai sittenkin vanhempiemme, kysyy Eskola. Ehkä minäkin olen joskus pidättäytynyt pahanteosta, koska Jumala näkee aina ja heti vaikkei äiti näkisikään.
Pyhäkoulussa (sellainenkin meillä maalla oli) opittiin, että suojeluenkeli turvaa kulkumme. Iltarukous "levolle laske luojani..." oli kuin mantra. Kun sen toisti ilta illan jälkeen, mitään pahaa ei voinut tapahtua. Taisin olla jo aikuinen tästä tavasta luopuessani.
Eskolakin erosi kirkosta 1960 -luvulla, mutta palasi kirkkoon 2000 -luvulla. Eskola kirjoittaa, että hänessä on aina ollut uskonnollisuutta, mutta uskovaisena hän ei itseään pidä. Kirjassa on mainio ajatus siitä, että uskoa Jumalan olemassaoloon voi verrata magneettiin, johon tarttuu monenlaista tavaraa. Uskoon liittyy uskomuksia maailman synnystä,ennustuksia ja mitä meille ihmisille tapahtuu kuolemamme jälkeen. Uskoon kiinnittyy tunteita, kuten turvallisuutta, pelkoja ja toivoa, omaan ja muiden käyttäytymiseen liittyviä odotuksia ja vaatimuksia. Rukoilemme, käymme kirkossa, pidättäydymme jostakin teosta. Näin siis Eskola.
Eskola pohtii, hyötyykö ihminen jotain siitä että uskoo. Uskovat pääsevät taivaaseen, muut joutuvat kadotukseen. Uskonko, että on olemassa jotain sellaista, jonka olemisesta ei voi tietää? Ken näin uskoo, on uskonnollinen. Se on ateisti, ken ei usko, ettei tuonpuoleista ole olemassa.
Eskolan tapa kirjoittaa uskostaan tai epäuskostaan on oikeastaan aika arkinen ja hauskakin. Ei sitä tulipalon sattuessa keskitytä huutamaan herra jumalaa avuksi, vaan sammutetaan tulipalo. Eikä ilo ja mielihyvä tule Jumalan huolenpidosta, vaan mielihyvää ajatellessa ajattelen pikemminkin seksiä kuin Jumalaa, apeaan mielialaan punaviini tuottaa varmemmin iloa kuin rukous. Näinhän se on.
Eskola ehdottaa kirjansa lopussa eläytymisharjoitusta. Millainen on miehen arki, usko ja suhde kirkkoon viiden vuoden kuluttua. Tietysti jos elää saa. Tai jos on vaikeaa kuvitella Eskolan tulevaisuutta, millainen olisi minun oma kehitykseni kaari. Olen sisarussarjamme vanhin. En ajattele kuolevani juuri nyt, mutta olen kyllä siivonnut vinttikomeron turhista tavaroista, olen heittänyt vanhoja valokuvia pois, mutta en vielä rakkauskirjeitä.
Palaanko minäkin kirkkoon, mikä minua tulevaisuudessa pelottaa, alanko uskoa enemmän ja mihin. Jos kerran Jumala on hyvä ja oikeudenmukainen, miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta? Loputtomiin kysymyksiä ilman vastauksia.
