Lempeää tavaranostalgiaa

Onpa ihanan sininen ja kaunis WC-istuimen kansi. Tuon minä haluan. Sain mitä halusin. Automatkailu on myös siitä mukavaa, että voi tuoda vähän kaikkea tullessaan. Niin kuin nyt wc-istuimen. Vaan eihän saksalainen (tai ehkä se olikin ranskalainen)malli tietenkään sopinut suomalaiseen vessaan. Niinpä tämä kauneus on saanut vuosikymmenet lojua ullakolla. Nyt sen sieltä löysin, kun putkiremppa pakotti tyhjentämään komeron. Tarjosin kierrätyskeskukselle, ei kelvannut. Näin meni roskiin yksi unelma. Miksi meillä kaiken pitää aina olla valkoista tai harmaata?

Kun vuonna 1984 ostimme yhteisen asuntomme, oli romanttiikkaa ilmassa. Se näkyi myös kaikessa sisustuksessa, verhoissa ja lampuissa. Kolmannella linjalla nuoret naiset avasivat juuri silloin lampunvarjostimia valmistavan liikkeen. Valitsin vaalean sinikukkasellisen kankaan ja hapsut piti olla. Lampun paikaksi ei tullut makuuhuone, vaan keittiö. Hempeähkö lamppu sopi hyvin samaan tilaan seinällä olevien paistinpannujen kanssa. Minulla oli kuvitelma ranskalaisesta keittiöstä.

Kierrätin lamppua kaikissa huoneissa ja kun välillä siihen kyllästyin, vein sen ullakolle ja sitten taas hain takaisin. Nyt oli käsillä lopullisen luopumisen hetki, mutta ihanaa, se ei vieläkään joutunut roskalavalle. Tuli nuori mies, näki lampun ja halusi sen. Sanoi, että nyt se kulkee hänen mukanaan seuraavat vuodet. Rakastan romanttisia nuoria miehiä.

Putkiremontti on vähän kuin muutto. Vaikka en ole ihan mahdoton säilyttäjätyyppi, väkisinkin on tavaraa kertynyt näiden neljän vuosikymmenen aikana. Nyt on päätettävä, mitä otan, mitä jätän. Hetkittäin on vahva tunne, että hyvästelen mieheni toisen kerran. On tavaroita, joista on vaikeaa luopua. Eikä se ole sitä, että olisin kiintynyt itse tavaraan, vaan sen herättämään muistoon.

Sininen ”baarikaappi” on lahja ystävältä. Silloin ennen sen lokeroissa oli hyviä viinejä, mutta eipä ole enää tarvetta viinivarastolle, kun ei ole juhliakaan. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä, ei jaksa juhlia vaikka halujakin olisi. Juhlat on juhlittu, mutta muistossa ovat ne lukuisat illat, kun ystävien kanssa kokoonnuimme syömään ja niin – nauttimaan viineistä.

On myös aika luopua keittokirjoista. Tosin hyvin tiuhalla kammalla. 70-luvulla ostetut pienet kirjaset antavat ohjeita espanjalaisiin, italialaisiin, puolalaisiin, kreikkalaisiin ja turkkilaisiin ruokiin. Paljon reseptejä lihasta. Timo T.Kaukosen (kuka vielä muistaa?) pienessä kirjassa on vahvanmakuinen munuaisherkku, jota usein tein vieraille yöruokana. Eipä herätä tänään niin mitään mielitekoja. Hämmentävää havaita, miten suuresti ruokatottumukseni ovat puolen vuosisadan aikana muuttuneet. Tai ehkä on pikemminkin niin päin, että olisi todella outoa, jos eivät olisi mitenkään muuttuneet.

Putkirempassa on se hyvä puoli, että sittenpä on siistit, turhasta tavarasta tyhjennetyt komerot. Jos vielä jonain päivänä muutan, sekin helpottuu. Vaan nyt on edessä kaikenlaista sählinkiä, hoidettavia asioita ja sen sellaista. Marraskuussa sitten ihmettelen, miltä tuntuu asua muualla kuin kotona.

Syksy menee vähän niin kuin Miljoonasade on Marraskuu -laulussaan sanoittanut: ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...päivät niinkuin varisparvi raahautuu.