Puolalaiset kansalaisvaikuttajat antavat ohjeita suomalaisille:
”Avainroolissa ovat poliitikot. Jos polarisaatioon yllyttäminen on poliittinen valinta, on aika vähän, mitä voi tehdä sen torjumiseksi."
”Sanat ovat tärkeitä, ja kielestä alkaa nähdä aika nopeasti, jos jokin on menossa vikaan. Se militarisoituu. Viisas maa ei hae sankareitaan vain sodasta ja sotimisesta. Muut roolimallit, kulttuurin ja tieteen tekijät ja se, mitä päätetään yhteisenä edistää, ovat tärkeitä. ”
Hävettää tunnustaa, mutta tiedän Puolasta todella vähän. Puola on minulle yhtä kuin Varsovan ghetto ja juutalaiset, Auschwitz ja Andrzej Wajdan 50-luvun elokuvat, joista Kanal sijoittuu Varsovan kansannousun aikaan syksyyn 1944. Peter von Bagh kirjoittaa elokuvasta: ”nuorukaisryhmä pakenee saksalaisia kaupungin viemäreihin. Tässä dramaattisessa tilassa käydään viimeinen taistelu ja tehdään tiliä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja sankaruudesta.” Vahva elokuva, joka on varmasti vaikuttanut omaan ajatteluuni puolalaisista. He ovat taistelijoita.
Puolan historia on oikeastaan aika hurja. Aina on joku nyrhäissyt maasta palan pois. Toinen maailmansota kuritti puolalaisia: ”Suhteessa väestön kokoon Puolan kärsimys oli suurempi kuin minkään muun valtion, eikä sorto edes päättynyt sodan myötä. Voittajien puolella ollut maa päätyi häviäjien nurkkaan.” Neuvostoliitto sai Puolan. ”Juutalaisia kuoli Puolassa toisen maailmansodan aikaan lähes kolme miljoonaa ja muita puolalaisia noin 2,5 miljoonaa.” Hirmuisia lukuja.
Puola jäi rautaesiripun taakse, mutta jo 80-luvulla Puolan tapahtumat ennakoivat kommunismin romahdusta. Muistamme Solidaarisuus -liikkeen, kun työläiset Gdanskin Leninin telakalla nousivat barrikadeille. Vieläkin näin matkan päästä hämmästyttää, että maan kommunistinen johto salli tämän tapahtua. Solidaarisuusliikkeen historia kuvaa hyvin puolalaisia. Lopulta Puola kielsi liikkeen, mutta se jatkoi toimintaansa maanalaisena, josta taas uudelleen nousi. Ja sittenhän koko kommunistinen maailma romahti.
2020-luvun Puolassa on ollut paljon poliittisia kriisejä, mutta 2023 vaaleissa äärioikeistolainen ja populistinen puolue menetti valta-asemansa. Kansalaisten protestit ovat olleet Puolassa olennainen osa yhteiskuntaa. Ihmiset ovat suurin joukoin kokoontuneet mm. aborttilain vastaisiin mielenosoituksiin. Suomalaisten luottamus valtiovaltaan on ihan erilaista kuin Puolassa. Lieneekö se yksi selittäjä sille, miksi me suomalaiset emme niin herkästi kokoonnu kadulle huutamaan mitä mieltä milloinkin olemme?
Puolalaisten ote ja halu toimia näkyi myös silloin, kun Valko-Venäjän kautta tuupattiin ihmisiä Puolaan. Puola pystytti esteaidat, mutta kansalaiset olivat auttamassa hätää kärsiviä ihmisiä. Sama auttamishalu näkyi, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Helmikuussa 2022 rajan ylitti jopa 140 000 ihmistä päivässä.
Antti Blåfeldtin ja Erja-Outi Heinon kirja ”Puola on samaa maata”, on todella mielenkiintoinen. Sen luettuani tiedän ja ymmärrän maasta taas vähän enemmän. Kirja kertoo historiasta, mutta myös tästä ajasta. Tekstini lainaukset ovat kirjasta. Puola on siis samaa maata kuin Suomi. Ainakin siinä, että molemmat maat ovat olleet Neuvostoliiton vallan alla. Tosin Puola aika paljonkin meitä kovemmalla tavalla.
”Ei ole syytä pitää itsestään selvänä, että ihmiset ymmärtävät oikeusvaltioperiaatteen arvon. Yhteiskunnat muuttuvat, ja ihmisille pitää kertoa, mistä siinä on kyse.”
Teimme 1970-luvun lopulla automatkan Eurooppaan. Puola oli yksi kohde. Matkasimme Gdanskiin laivalla, jossa ei ollut tietoakaan Ruotsin laivojen menosta. Silloin maassa vallitsivat sosialistisen yhteiskunnan lait. Tullissa sen sai heti tuta, kun saattoi kesää kolmekin tuntia ennen kuin laivasta pääsi pois. Kävimme myös Krakovassa ja Varsovassa ja järkytyimme Aushwitsissä. Kuvassa puolalaista puutaidetta.
