Elin viikon intensiivisessä suhteessa koiran kanssa. Hän rytmitti päiväni, nukkumiset ja heräämiset. Niinpä sitten sainkin nauttia ihanista kesäaamuista hiljaisessa kaupungissa, jossa mustarastaiden huiluinen ääni täytti maailman. Ajattelin kirjoittaa koirasta, mutta niin että höystäisin tarinaani huumorilla. Sitten tulikin pulma. Mistä minä sen huumorin tempaisen. Eihän sitä ole eläimillä. No tosin sitä ei aina ole meillä ihmisilläkään.
Toisaalta, kyllä eläin saa meidät, jos ei aivan nauramaan, ainakin hymyilemään. Sen saa aikaan koiran iloinen energia. Kunpa me ihmisetkin antaisimme toisillemme yhtä paljon hyvää tuulta kuin koira antaa meille. Jos siis oikeasti näemme koiramme eli jos puhelin ei ole lenkeillä se kaikkein tärkein.
Eino on aina valmis lenkille. Rakastan niitä hetkiä, kun lähdemme ulos ja hän hyppii ja haukahtelee. Hän näyttää ilonsa, osoittaa kaikin tavoin, tästä minä tykkään. Hän ei ole koskaan myrtsi ja vastahakoinen. Eniten Eino rakastaa metsälenkkejä, kapeita polkuja ja kallioille kiipeilyä. Seuraan puuskuttaen perässä ja siellä hän on, katse sanoo, alatko tulla jo. Ja minähän tulen. Hoitokoirani Eino palkitsee minua monin verroin näillä joskus varsin haastavillakin poluilla. Menisinkö metsään kallioille kiipeilemään ilman Einoa? No en varmasti. Eino ei ymmärrä tarjoamansa palvelun suurta merkitystä. Meidän ihmisten pitäisi enemmän kävellä muuallakin kuin tasaisella maalla, tekee hyvää tasapainolle.
Eino on tahtokoira, hyvin määrätietoinen. Hänen kanssaan ei tarvitse pohtia, mennäänkö sinne vai tänne, hän tietää mitä haluaa. Ihmisten kanssa joutuu joskus jopa loputtomasti miettimään oikeaa valintaa. Toki halumme menevät myös ristiin, mutta sitten neuvotellaan. Väkisin en hihnasta vedä, minun ei tarvitse voittaa. Muistaisipa tämän joskus ihmistenkin kanssa.
Einoa on turha pakottaa mihinkään mitä hän ei halua. Jos hän ei halua syödä, juosta pallon perässä, vinguttaa leluaan, hän ei tee sitä. Ei tule myöskään syliin käskemällä, mutta lähellä hän haluaa olla. Katselemme toisiamme paljon silmiin. Se onkin aivan olennainen osa ihmisen ja koiran välisestä suhteesta, siitä kasvaa vuorovaikutus. Aina ei voi tietää eikä ymmärtää mitä koira ajattelee, mutta koira ei myöskään turhaan monimutkaista asioita. Niin kuin me ihmiset.
Kehun Einoa loputtomasti kauniiksi ja viisaaksi. Tiedän lässyttäväni, mutta miksen puhuisi tunteella eläimelle, joka kiertyy lähelleni? Ihmisten kanssa saa ihan riittävästi kahlita tunneilmaisuaan. Hierottuani koiran selkää, hän menee matolle kieriskelemään, ojentaa koipensa kohti kattoa ja päästelee ihania murahteluja. On hyvä olla. Ei hullumpi ajatus ihmisellekään, kieriskellä ja ojennella. Äänen kanssa tai ilman.
Eino täyttää tänään 7 vuotta. Olen tuntenut hänet 8-viikkoisesta alkaen. Näistä vuosista olen ikionnellinen.
