Ihmisen mieli on outo juttu. Vaikka hyvin tiedän ikäni, ja olen myös kohtuullisen sinut sen kanssa, niin mieleni ei aina tajua ikääni. Kuvittelen hetkittäin olevani, jos en ihan nuori ihminen, niin kuitenkin suurin piirtein samanlainen nainen kuin nelisenkymmentä vuotta sitten. Vaan kun en ole. Tämä katkera totuus aukeni minulle kertaheitolla.
Olen tanssinut koko syksyn nykytansseja. Menin tunneille uteliaisuuttani ilman niin minkäänlaista tanssin harrastusta takana. Ellei nyt sitten lasketa nuoruuden tanssilavoja. Nyt ei oltu paritansseissa, vaan tunneilla, joissa sai ja piti toteuttaa itseään. Jos siis uskalsi.
Luulisi, ettei tanssiminen tuota suurta ongelmaa ihmiselle, joka on lähes koko elämänsä ajan harrastanut voimistelua. Ei se tuottanutkaan, mutta ei se ole ollenkaan sama asia. Ohjaajamme Tuula löytää itsestään paljon enemmän liikuteltavia osia kuin minä. Voisin loputtomiin katsoa, kun hän käyttää vartaloaan. Kadehdittavan kokonaisvaltaista oman kropan käyttöä. Tuollaiseksi voi tulla vain vuosikausien harjoittelulla.
Taipuuhan minunkin vartaloni, saan lantioni pyörimään ja lapaluuni liikkumaan, mutta hienosäätö ei sitten enää onnistukaan. Pelkkä rintarangan liikuttaminen ilman olkapäiden käyttöä tai ylipäätään se, että saa liikkeen kohdentumaan vain siihen yhteen kohtaan vartaloa, oi ja voi miten hankalaa.
Improvisointiharjoituksissa olemme saaneet ihan itse keksiä liikkeet erilaisiin musiikkeihin. Vähän on ollut vaikeaa ilmentää tanssillaan puuta, kukkaa tai eläintä. Täytyy myöntää, ettei liikekieleni ole erityisen rikasta. Jotain hyvin kiehtovaa on kuitenkin siinä, kun huomaa antautuvansa musiikin vietäväksi. Kun ei vilkuile mitä muut tekevät, vaan keskittyy tanssimaan ihan omassa kuplassaan. Olen onnistunut tanssahtelemaan itseni aika voipuneeksi.
Osan aikaa tästä puolentoista tunnin kokonaisuudesta opettelemme ohjelmaa. Aivot ovat saaneet töitä. Kun toistoja on ollut riittävästi, on tuntunut, että pysyyhän tässä vielä muiden mukana. No senioreita olemme kaikki. Mutta sitten meistä kuvattiin video. Näen siinä itseni vilahdukselta. Järkytyn. Minähän kävelen kuin hartioissani olisi henkari, kävellä töpötän, kun pitäisi liikkua pehmein polvin. Hyvä etten ole suorastaan takakenossa. Ja olenko muka pysynyt rytmissä, no en. Kuvitelma oman osaamisen ja todellisuuden välillä on valtava. En olekaan enää se nuori ja sulavasti liikkuva ja tanssiva nainen. Enempi semmoinen tönkkökinttu.
Täytyy myöntää, että pisti miettimään.
En kuitenkaan luovu harjoituksista, koska tunneilla on kivaa ja koska tanssiminen poikkeaa kaikesta muusta mitä ikinä olen tehnyt. Ja enhän aio esiintymään. Sekin mahdollisuus tässä ehkä olisi ollut. Susanna Leinonen companylta tulee – onkohan nyt kolmas kerta – ammattilaisten ja amatöörien yhteisnäytös.
Me jotka arkiaamuisin kuuntelemme Muistojen bulevardia radio ykköseltä, tiedämme, että sieltä tulee hyvää musiikkia myös tanssittavaksi. Aika usein tanssinkin. Juuri silloin voin kuvitella itsestäni ihan mitä vaan. Kunhan en videoi esitystä.
Tuohon töpöttäen kävelyyn en usko ollenkaan! Et ehkä ole opettajasi tasolla, mutta sen tason saavuttaminen taitaa vaatia vähän enemmän aikaa kuin syyslukukauden…..
VastaaPoistaIhana kirjoitus! Itse ajattelen, että se eletty elämä näkyy, ja saa näkyä, aikuisempien (keski-ikäiset ja ikäihmiset) ihmisten liikkeessä. Se juuri tekee liikkeestä kiehtovaa. Usein tuntuu, että ikäihmiset tanssivat suoraan sydämestään, ja sitä itse juuri toivon ja haen. Koreografina ja tanssijana ajattelen itse usein, että epätäydellinen liike on kauniimpaa ja puhuttelevampaa, kuin se täydellinen, spagaatiin avautuva tanssihyppy.
VastaaPoistaTekniikalla on toki paikkansa, jos miettii esimerkiksi tanssikoulujen nuoria tanssijan alkuja. On hyvä luoda pohja, jotta harjoittelu on turvallista. Mutta heti, kun pystyy hieman rikkomaan rajoja, ja tekemään kokeellisempaa liikemateriaalia, koreografiaan tulee yllätyksellisyyttä.
Ajattelen myös tanssitunteja ikäihmisille ihan sillä ajatuksella, että jos voin osaltani olla avuksi siinä, että esimerkiksi toimintakyky pysyy yllä, "aivojumppieni", tasapainoharjoittelujen sekä niiden kehon pienten "piperrys-liikkeiden" kautta, niin silloin olen onnistunut.
Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tanssimista, ja mun tunneille on tervetullut omana itsenään, juuri niistä lähtökohdista, mitkä kullakin yksilöllä on.