Seppo Aallon kirjan Kapina tehtailla vahvuus on sen paikallisuus

Mummollani oli yksi aivan ehdoton kielto. Yksityiskaupasta ei osteta edes tulitikkurasiaa. Ainoa oikea kauppa ostoksille oli E-osuusliike Kymenmaa.  Tätä ei pieni tyttö ymmärtänyt, kun se yksityiskauppakin oli ihan siinä lähellä.

Jos en olisi tätä myöhemmin ymmärtänyt, niin ainakin nyt, luettuani Seppo Aallon kirjan ”Kapina tehtaalla, Kuusankoski  1918”, ymmärtäisin. Kova kirja kovista ajoista. Voitti tietokirjojen Finlandian.

Kymi -yhtiö perustettiin vuonna 1898. Silloin vuosisadan molemmin puolin herrat todella olivat herroja ja myös työläiset tiesivät paikkansa. Kun tehtaan korkein johto tuli työmaalle, olivat työläiset kunniakujana ottamassa heidät vastaan, eläköötä huudettiin ja hatut otettiin pois päästä.  Oli kaksi täysin erilaista maailmaa, jotka eivät kohdanneet: johtajien ja heidän perheittensä maailma, tehtaan työläisten maailma.

Aalto käy kirjassaan lävitse vuosisadan ensimmäisiä vuosia ja avaa hienosti miten luokkajako näkyi. Ja miten kaikki sitten muuttui, kuinka kapina kasvoi. Kuvaukset tehtaalla käydyistä lakoista, taistelu lyhyemmästä työpäivästä ja vähän paremmasta palkasta antavat myös vastauksia siihen miksi kävi niin kuin kävi ja miksi juuri Voikkaalla ja Kuusankoskella taistelut olivat niin kovat.  Sota ei ollut väistämätön, mutta ilmiselvästi se oli odotettavissa.

Jalmari Maunosta, taatastani,  tuli Kymi –yhtiön työmies vuonna 1907. Hän oli silloin parikymppinen nuori mies. Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa, joten eipä siinä kovin paljon aikaa jäänyt riiausreissuille.

 Valtaosa voikkaalaisista perheitä sai elantonsa Kymi –yhtiöltä. Sen asema oli todella vahva:

”Tehdas määräsi lähes kaikesta, sääteli, valvoi, laati järjestyssääntöjä, sakotti niiden rikkojia ja pakotti tottelemaan. Tehdastyö myös kulutti, kävi terveyden päälle. Tapaturmat olivat yleisiä, ja 12 tunnintyöpäivät ja vuorotyö tekivät työnteosta elämän keskipisteen.”

Kolme vuotta ennen kuin Jalmari meni tehtaalle töihin (1904), siellä oli hermostuttu saksalaisen työnjohtajan tapaan johtaa töitä. Tehtaalla ajauduttiin pitkään lakkoon, jonka seurauksena noin 200 työläistä sai lähteä.  Aalto kirjoittaa:

Kymi- yhtiö saavutti Pyrrhoksen voiton, sillä lakko raivasi auki polkua, joka johti lopulta kapinaan tehtaalla.

Lakot ja radikalisoituminen lopetti myös pokkuilun herrojen edessä. Työläiset ymmärsivät, että heilläkin on oikeutensa. Herraviha kehittyi vähitellen. Työväenyhdistykset vahvistuivat, niiden jäsenmäärä nousi, rakennettiin työväentaloja, joista muodostui suuria työväen kulttuurikeskuksia.

Nuori Jalmari sai heti tuta mitä on olla tehdastyöläinen. Oliko hän aktiivisesti mukana vai ei, sitä eivät tarinat kerro.  Ehkä nuorella ja rakastuneella miehellä oli muuta ajateltavaa, sillä vuonna 1910 hänet vihittiin Mariansa kanssa. Vuoden kuluttua syntyi isäni.

Seppo Aallon kirjan vahvinta antia on kaikki se mitä tehtailla tapahtui ennen kuin sota vuonna 1918 alkoi.  Mutta kirja tuo myös sisällissodan eri tavalla lähelle, koska se kuvaa sitä paikallisesti.  Kirjassa on paljon nimiä, joiden kautta sota henkilöityy. Tämän kaiken keskellä ovat taatani ja mummoni nuorina ihmisinä eläneet. Sotaa on käyty aivan heidän kotinsa lähellä. Kun sota lopulta loppui, alkoi valkoinen terrori. Ei mikään ihme, että kaikki tämä säilyi ihmisten mielissä vuosikymmenestä toiseen ja vaikutti heidän valintoihinsa.

Jalmarin ja Marian yhteiskunnallista ajattelua sota vahvisti. Vain E –osuusliike kelpasi kaupaksi, TUL:n seura Voikkaan Viesti urheiluseuraksi, vain työväenlehtiin ja sosialidemokratiaan uskottiin.

Jalmari Mauno palveli Kymi-yhtiötä 42 vuotta.  Hän oli joutua ammutuksi 1918, sillä sodan päättymisen jälkeen ensimmäisen kahden viikon aikana voittajat saattoivat tappaa melkein kenet vain.  Silloin ei ollut mitään tuomioistuimia. Jalmarin pelasti lausunto, ettei hänellä ollut asetta ja että hän oli kaikin tavoin kunnon työläinen.  Kansalaisluottamus kuitenkin meni muutamaksi kuukaudeksi.