Ihmisen elämä on yhtä odotusta. Milloin minkäkin. Kesän tai sulhon. Mitä enemmän tulee ikää,
sitä vähemmän on enää odotuksia. Mutta aina niitä kuitenkin on. Tällä hetkellä meillä
kaikilla suomalaisilla on yhteinen odotus: menisipä tämä vaihe nopeasti ohi.
Voisipa alkaa elää elämää ilman koronaa.
Ensin koko alkuvuoden sai odottaa talvea, tuleeko vai ei. No
ei tullut. Sitten heräsi toinen toive. Saadaan varmaan pitkä kevät ja pitkä
golfkausi. Ehkä tällä menolla kentät aukeavat jo maaliskuussa. Niin kuin
aukesivatkin. Mutta sitten. Riskiryhmään kuuluvana ei ole mitään asiaa
golfkentälle. Ei ainakaan heti kauden
alussa. Mutta kukaan ei tiedä kuinka pitkälle mennään ennen kuin tilanne
normalisoituu. Ehkä silloin ollaan jo elokuun kuutamoilla. Tämä tekee mieleni
surulliseksi. Eritoten kun tiedän, ettei minulla ole jäljellä enää kovin montaa
golfvuotta. Jana lyhenee.
Golfin harrastaminen on antanut niin paljon. Jatkuvaa
haastetta, ystävien kanssa seurustelua, kuntoilua.
Mieli on täynnä odotusta myös silloin, kun otan kirjan käteeni. Olisiko edessä hieno ja koukuttava
lukukokemus vai pettymys. Useimmiten se
on siltä väliltä. Harvoin enää osuu kohdalle kirja, jonka ahmii.
Somessa liikkuu
ajoittain kirjalistoja, joista voi saada lukuidean itselleen. Kehuivat siellä Miles Davisin omaelämäkertaa. Ilahduin
suuresti, kun löysin kirjan hyllystäni. Ihana jazzia rakastava mieheni ei ollut
ostanut vain vinyylejä, vaan hän oli ostanut myös näiden trumpettia ja saksofonia
soittavien huippujen tarinat kuten juuri Davisin, mutta lisäksi Dizzy Gillespien,
Charlien Parkerin ja Louis Armstrongin kirjat. Vain Satchmosta kirjoitetut
muistelmat olen lukenut.
Olisivatko tässä ne kirjat, jotka saisivat minut
rauhoittumaan lukemiseen? Se rauha kun on koronan takia ollut kadoksissa.
Aloitin jazzin mestareihin tutustumisen Davisin kirjasta,
koska niin usein halutessani kuunnella jazzia, valitsen juuri Miles Davisin
musiikin. Miles Davis soittaa minulle
mieleistä melodista jazzia.
Davisin kirja on raakaa tarinaa amerikkalaisesta jazzin
maailmasta 1940-1970 –luvuilla. Se ei
ole siloteltua kerrontaa. Se on huumehörhöjen maailma, se on liian nuorena
kuolevien muusikoiden maailma. Mustaa
soittajaa kuunnellaan, mutta myös potkitaan.
Sen ajan ihanat filmitähdet Ava Gardner, Elisabeth Taylor, Marlon Brando
istuvat ilta toisensa jälkeen kuuntelemassa, kun Miles Davisin trumpetti soi. Kirjasta välittyy upeasti silloisen maailman
kuumeinen syke. Siellä missä on Miles
Davis, siellä myös on naisia. Niitä riittää. Eikä mitään kaunistella.
Mutta kirjan
pääosassa on musiikki. Ja sen tekijät. Onhan se todella kiinnostava maailma. On ainakin ollut.
”Ja nopeammin kuin olin osannut kuvitellakaan meiltä alkoi
irrota aivan uskomatonta musiikkia. Se
oli niin upeaa, että minulla kävi kylmät väreet, ja samoin yleisöllä… Kaikki
soittopaikkamme olivat tupaten täynnä, ja kansa jonotti pitkinä letkoina ulkona
kaduilla sateessa ja tuiskussa, pakkasessa ja helteessä. Se oli mahtavaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti