Koira on hyvä lenkkikaveri, mutta myös paljon muuta

 Löysin sadetakin taskusta koirani kakkapusseja. Itkuhan siinä tuli. Olivat vielä sellaisia punaisia. Ihan niin kuin Tapsu olisi ikinä välittänyt minkä värisiin pusseihin hänen ulosteensa korjaan.  Lopulta en välittänyt minäkään.  Kunhan niitä vain aina oli mukana.

Minun on edelleen kovin ikävä koiraani.  Saan herkistyskohtauksia milloin missäkin.  Tutuilla poluilla, nuuhkimispaikossa, ruokaa laittaessa, aamulla herätessä.  En lakkaa ihmettelemästä, miten pieni koira on voinut niin täysin täyttää kotini. Ja mieleni.

Tapsulla oli paikkansa sänkyni yhdellä kulmalla.  Hän tiesi sen, mutta onhan koirankin saatava joskus venytellä ja saatava oikaista itsensä poikittain koko sängyn mitalla.  Opin itse olemaan ojentelematta, opin valitsemaan sängystä vain toisen reunan.  Joskus aamulla hämmästelin, että olin sentään sängyssä enkä lattialla. Pieni otti ison tilan.

Kaipaan suunnattomasti aamuisia hellittelyhetkiämme. Heti herättyäni saatoin työntää kasvoni Tapsun kaulalle, hengittää ja haistella hiljaista karvaturria.  Hän salli sen protestoimatta.  Ehkä minun läheisyyteni tuntui mukavalta Tapsustakin.

Usein otimme päiväunet kulmasohvalla samalla tyynyllä. Se ei aina mennyt ihan yksinkertaisesti. Suljin silmäni, nyt nukun. Saan tassun läpsäytyksen käsivarteeni.  Rapsuta.  Tottelen hetken. Uusi läpsäytys. Ei riitä, lisää.  Siitä en ihan vähällä päässyt karkuun. Kunnes sitten lopetti.  Tänäänkään ei rapsutuksia saa tarpeeksi. Siitä me unilta heräsimme, lähekkäin.

Kaikkia snautsereita eivät ihmiset kiinnosta. Tapsua kiinnosti. Jos joku porukka seisoi kadulla keskustelemassa, kävelymme ei jatkunut.  Tapsu pysähtyi tuijottamaan, mitä te siinä seisotte. Kerta toisensa jälkeen.  Selitä siinä vieraille ihmisille, voisitteko vähän antaa huomiota koiralleni.

Muutamia vuosia sitten talossamme asui Noora. Häneltä Tapsu sai aina runsaasti rapsutuksia.  Kunnes eräänä päivänä kaikki oli toisin.  Tapsu ei suostunut menemään Nooran lähelle, vaan kiersi tytön kaukaa.  Noora oli hankkinut kanin.  Tapsu ei tykännyt Nooraan siirtyneestä kanin hajusta, vaikka muuten jahtasi kaikkea liikkuvaa. Näin meni ehkä kaksi kolme vuotta. Noora oli yhdentekevä.  Kunnes sitten eräänä päivänä Tapsu meni Nooran luo rapsutettavaksi. Mikä nyt on toisin? Nooran kani oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Pieni tarkka vainukoirani.

Jääkaapillakin saan nykyään käydä ihan noin vaan. Mistään ei ilmesty pientä kerjääjää.  Tapsu oli aina mukana, kun kokkasin. Istui keittiön lattialla ja seurasi tekemisiäni. Tiesi saavansa lopuksi palkinnon, mutta sitä ennen kävimme aika usein tiukahkon keskustelun.

Tapsu istuu keittiön lattialla ja katselee syömistäni.

 – älä kerjää, mene pöydän alle odottamaan.  Ei vaikutusta.

 – oikeasti, mene nyt siitä kerjäämästä, sun vuorosi tulee. Pitääkö tässä oikeasti korottaa ääntään?

 Lopulta Tapsu nousee seisomaan, kääntää minulle selkänsä ja istuu uudelleen.

En mene pöydän alle, kelpaako tämä? Syö nyt, että minäkin saan.

 Kultainen itsepäinen koirani.

Kun olin lähdössä illalla ulos, hän seurasi hievahtamatta pukeutumistani. Pääsenkö mukaan?  Syyllistävä katse jäi seurakseni. Tänne jätät, ihan yksin.  Kun tulin kotiin, vastaanotto oli kuitenkin aina täydellinen. 

Viimeisten viikkojen aikana Tapsu ei enää tullut vastaan riemusta hypellen, mutta pää nousi ja töpöhäntä vipatti. Tätä en enää saa, tähän en tahdo tottua.