sunnuntai 24. syyskuuta 2023

La Strada näyttämöllä – ensi kertaa Suomessa

 Kun perjantaina käännyin Vaasankadulta Kustaankadulle, jono Hesarilta tuli vastaan jo puolivälissä.  Ihmiset olivat hakemassa Hurstilta ruokaa viikonlopuksi. Tilipäivään on reilu viikko, kaikilla ei ehkä tiliä ole silloinkaan. Jonossa olevat näyttivät olevan nuorehkoja aikuisia.  Ehkä opiskelijoita, mutta oli myös muita kuten äitejä lastenvaunujen kanssa.  Onko ruokajono jo niin normaalia, ettemme enää ollenkaan vierasta näkymää?  Köyhyys ja köyhyyden tuoma osattomuus ovat asioita, joita on vaikea ymmärtää, ellei siitä ole omaa kokemusta.

Lauantaina olin katsomassa elokuvaan pohjautuvaa teatteriesitystä. Kun Federico Fellini teki kuuluisan elokuvansa La Stradan 1950-luvun Italiasta, hän ja käsikirjoittajat eivät varmasti temmanneet ideaa tyhjästä.  Sotavuosien jälkeen oli valtavasti köyhyyttä ja juurettomuutta. Vaikka maailma on muuttunut valtavasti viime vuosikymmenien aikana ja elämme monella tapaa yltäkylläistä aikaa, köyhyys ei ole kadonnut.  Lisäksi tuhansien on paettava henkensä menettämisen uhalla kurjia elinolojaan. 

Teatteri Avoimet Ovet esittää jälleen kerran vahvasti ajassa kiinni olevaa teatteria. Tämän syksyn teatterin 25-uotisjuhlanäytelmänä on juuri Fellinin La Strada. Useiden pyyntöjen jälkeen teatteri on lopulta saanut siihen esitysoikeuden, ensimmäisenä suomalaisena. 

La Strada – Tie, sen kaihoisa musiikki on tuttu ja edelleen niin vetoava.  Olavi Virta laulaa: Tie mittaamaton edessäni on, tie murheita suo, iloa myös, en onnea löydä vain etsien vaellan… YLEllä lauantain toivottujen niin sanottua peruskauraa.

Teatterin esityksessä ei lauleta, mutta haitari soi kauniisti. Sen sijaan laulun sanoma elantoa ja onnea etsivistä kiertävistä sirkuslaisista välittyy hienosti.  Ohjaaja Hanna Kirjavainen on osannut todella taiten siirtää elokuvan sanoman näyttämölle. Onneksi ei ihan niin raadollisena mitä elokuvassa.

Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö kertovat surullisen haikeaa tarinaa ihanan läsnäolevasti.  Ilkka Heiskasen lähes nälkiintyneen näköisessä hahmossa on ensin vaikeaa nähdä leffan voimamies Zampanoa, mutta voimaa voi käyttää muutenkin kuin lihaksilla. Hän on ilkeä ja kylmä, mutta lopulta kuitenkin, ihminen. Hienosti tehty rooli. 

 Näyttämön täyttää vai pitäisikö sanoa, näyttämö täyttyy Ella Pyhällön Gelsominasta, tästä suurisilmäisestä, lapsenomaisesta naisesta unelmineen. Hänkin toivoo kotia ja perhettä, ja niin kuin hän sanoo: ”minä alan tekemään työtä. Saan ammatin. Minusta tulee taiteilija ja laulan…aivan kuten Rosakin teki.”Oi Ella, miten hienosti taas kerran teit roolisi.  Sinun avuttomuutesi, lämpösi, silmiesi loiste ja tuskaisuus, olit Gelsomina.  Äänenkäyttösi on aina ollut mestarillista, nautittavaa se oli myös nyt. 

Joskus esityksistä jää mieleen joku pienen pieni, mutta vahva ja paljon kertova hetki. Tällä kertaa se hetki oli, kun sait olla vapaa – nyt minä poljen pyörää. Ja sitten sinä poljit.  Niin ihana.
 

Joona Petterssonin videolavastus, ja koko visuaalinen ilme tuki aivan loistavalla tavalla näytelmää ja näyttelijöitä. Sirkuksessa pitää olla erilaisia taiteilijoita, nyt meidät hurmasi Roman Hibalov dynaamisella katutanssillaan. Satu Lankisen haitarimusiikki kuului luontevasti esitykseen, ihan niin kuin se on aina ollut osa suomalaista tivolimaailmaan. Ainakin 50-luvulla, josta omat tivolimuistoni ovat.

    

 Ilkka Heiskanen ja Ella Pyhältö

 

 

3 kommenttia: