”Kadonnutta Eurooppaa etsimässä”

 Olen kateellinen tämän ajan tuomista mahdollisuuksista matkailijoille. Sen kun vain googlaat. Heti tiedät, mihin mennä, mitä kannattaa nähdä. Löydät suositut ravintolat ja menet sinne minne muutkin turistit menevät.

Ville-Juhani Sutinen ei ole tyytynyt googlaamaan. Hän on etsinyt Euroopasta sen kadonneita osia ja tehnyt sitä sekä konkreettisesti kulkemalla, mutta myös lukemalla alueella syntyneiden kirjailijoiden teoksia. Kirjat, joissa maantieto, historia ja kirjallisuus yhtyvät, ovat kiehtovia. Sutinen kirjoittaa kadonneista kylistä ja alueista ja hävinneistä aatteista. Hän kirjoittaa alueesta, jota ei ihan tarkkaan ottaen enää ole, Galitsiasta.

Galitsia on ollut maakunta Ukrainan Lvivin ja Puolan Krakovan tuntumassa. Siihen aikaan, kun oli Itävalta-Unkarin keisarikunta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen katosivat keisarit, valtioiden rajat menivät uusiksi ja ihmiset saivat sopeutua uuteen tilanteeseen sen kun taisivat. Myös Galitsia hävisi.

Sutinen kirjoittaa, että pohjimmiltaan me kaikki elämme rajamaalla, keksityissä, fiktiivissä valtioissa. On Sutisen tavoin helppoa nähdä, että Suomi on Galitsian lailla lännen ja idän välissä: Suomen sijainti Ruotsin ja Venäjän saumakohdalla ja eri aikoina osana näitä imperiumeja tekee siitä monin tavoin marginaalin. Sutinen kirjoittaa, että ”on lähinnä historian oikku, että Suomi on tätä nykyä itsenäinen valtio ja Galitsia on kadonnut – asia voisi yhtä hyvin olla toisinpäin. ”

Sutinen kuvaa kuinka Ukrainassa on satoja hylättyjä juutalaisten pyhäkköjä.: ”Zhovkan 1600-luvun lopulla valmistunutta barokkityylistä synagogaa pidettiin aikoinaan Euroopan kauneimpana lajissaan. Nyt se on yksi Euroopan yksinäisimmistä rakennuksista. Tämä paikka kertoo sekä muistamisesta että unohtamisesta.” Googlasin Zhovkan ja kyllä, on ollut aikanaan todella upea, nyt ränsistynyt. Ukrainassa on edelleen paljon synagogia, mutta paljon on Sutisen mukaan autioituneina tai niillä on toinen tarkoitus, ovat esimerkiksi kauppakeskuksia.

2.maailmansodan aikana tällä alueella tapettiin yli 90% juutalaisista.

Sutinen kirjoittaa kirjassaan galitsialaisista kirjailijoista kuten Joseph Rothista. Hänen syntymäpaikkansa on Brody, Galitsia, Itävalta-Unkari. Rothin syntymän aikaan nämä kaikki olivat vielä olemassa. Alueelle antoivat leimansa puolalainen, juutalainen ja ukrainalainen kulttuuri.

Sutisen innoittamana luin Joseph Rothin Radetzkymarssin, julkaistu 1932. Kirja on kertomus Habsburgien monarkian romahtamisesta ja keisarien ajasta. Frans Joosef hallitsi peräti 68 vuotta. Hän oli varmasti monen mielestä Jumalasta seuraava. Vähän oletin, että saatan jättää lukemisen kesken, mutta ihme kyllä,  kirja otti mukaansa. Ehkä se oli Rothin satiirinomainen kirjoitustapa tai sitten se vain oli niin osuvaa ajanhengen kuvausta.

Roth oli alkoholisti, kuoli 45 vuotiaana. Hänen viimeinen kirjansa oli Pyhän juomarin legenda. Pienessä kirjassaan hän kuvaa juopon (omaa?)elämää. Tämän kirjan hienoutta en tavoittanut.

                                    

Ville-Juhani Sutinen, Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä.

Sutisen kirja Paratiisista oli myös ihan luettava kirja, jos metsäsuomalaiset 1640-luvulta alkaen kiinnostavat.

Eevaliisa 90 vuotta

                                                   

 Noin kuukausi sitten Eevaliisa täytti 90 vuotta. Tänään lopulta onnistuimme viettämään täysin kiireettömän juhlahetken. Merituuli puhalsi ja oli vain ihanaa istua, jutella ja nauttia kesäpäivästä.

Emme ystäväni kanssa tapaa kovin usein, mutta keskustelemme puhelimessa viikoittain. Melkein aina puhumme kirjoista, joita olemme lukeneet. Aika usein käsittelemme päivän politiikasta tärkeimmät. Hän on hyvin kartalla siitä mitä maailmassa tapahtuu.

Tuttavuutemme alkoi, kun olimme 10 vuotta samassa lukupiirissä eli ystävystyimme aika vanhoina. Se taitaa olla suht harvinaista.

Tänään muistelimme tanssillista nuoruuttamme, vaikka emme niitä aikoja kaipaakaan. Mutta onhan siinä oma huvittavuutensa muistaa ravintola Tullinpuomin hissimiehen tuijotus. Kelpuutti sentään sisälle. Tai miten Sillankorvan ylpeä hovimestari Taru Stenvall seisoi ravintolan rappusten yläpäässä ja katsoi, olemmeko asiallisia naisia hänen ravintolaansa. Oi noita 60 luvun aikoja, kun nainen ei itsenään kelvannut ravintolaan.

Tänään puhuimme myös miten ihanaa olisi, jos keskustelukumppanina olisi eri ikäisiä ihmisiä. Mutta sitten toisaalta, nuorten ihmisten kanssa on tosi vaikeaa keskustella. Eivätkä nuoret osaa keskustella vanhojen ihmisten kanssa. Ja päinvastoin. Ei tietenkään, koska meitä kiinnostavat eri asiat kuin heitä. Ja taas toisinpäin. 

Me emme enää unelmoi suuria, meille riittävät pienet herkut. Niin kuin tämänpäiväinen.

                                                        

Koira ja me ihmiset

Elin viikon intensiivisessä suhteessa koiran kanssa. Hän rytmitti päiväni, nukkumiset ja heräämiset. Niinpä  sainkin nauttia ihanista kesäaamuista hiljaisessa kaupungissa, jossa mustarastaiden huiluinen ääni täytti maailman. Ajattelin kirjoittaa koirasta, mutta niin että höystäisin tarinaani huumorilla. Sitten tulikin pulma. Mistä minä sen huumorin tempaisen. Eihän sitä ole eläimillä. No tosin sitä ei aina ole meillä ihmisilläkään.

Toisaalta, kyllä eläin saa meidät, jos ei aivan nauramaan, ainakin hymyilemään. Sen saa aikaan koiran iloinen energia. Kunpa me ihmisetkin antaisimme toisillemme yhtä paljon hyvää tuulta kuin koira antaa meille. Jos siis oikeasti näemme koiramme eli jos puhelin ei ole lenkeillä se kaikkein tärkein.

Eino on aina valmis lenkille. Rakastan niitä hetkiä, kun lähdemme ulos ja hän hyppii ja haukahtelee. Hän näyttää ilonsa, osoittaa kaikin tavoin, tästä minä tykkään. Hän ei ole koskaan myrtsi ja vastahakoinen. Eniten Eino rakastaa metsälenkkejä, kapeita polkuja ja kallioille kiipeilyä. Seuraan puuskuttaen perässä ja siellä hän on, katse sanoo, ala tulla jo. Ja minähän tulen. Hoitokoirani Eino palkitsee minua monin verroin näillä joskus varsin haastavillakin poluilla. Menisinkö metsään kallioille kiipeilemään ilman Einoa? No en varmasti. Eino ei ymmärrä tarjoamansa palvelun suurta merkitystä. Meidän ihmisten pitäisi enemmän kävellä muuallakin kuin tasaisella maalla, tekee hyvää tasapainolle.

Eino on tahtokoira, hyvin määrätietoinen. Hänen kanssaan ei tarvitse pohtia, mennäänkö sinne vai tänne, hän tietää mitä haluaa. Ihmisten kanssa joutuu joskus  loputtomasti miettimään oikeaa valintaa. Toki halumme menevät myös ristiin, mutta sitten neuvotellaan. Väkisin en hihnasta vedä, minun ei tarvitse voittaa. Muistaisipa tämän joskus ihmistenkin kanssa.

Einoa on turha pakottaa mihinkään mitä hän ei halua. Jos hän ei halua syödä, juosta pallon perässä, vinguttaa leluaan, hän ei tee sitä. Ei tule myöskään syliin käskemällä, mutta lähellä hän haluaa olla. Katselemme toisiamme paljon silmiin. Se onkin aivan olennainen osa ihmisen ja koiran välisestä suhteesta, siitä kasvaa vuorovaikutus ja luottamus. Aina ei voi tietää eikä ymmärtää mitä koira ajattelee, mutta koira ei myöskään turhaan monimutkaista asioita. Niin kuin me ihmiset.

Kehun Einoa loputtomasti kauniiksi ja viisaaksi. Tiedän lässyttäväni, mutta miksen puhuisi tunteella eläimelle, joka kiertyy lähelleni? Ihmisten kanssa saa ihan riittävästi kahlita tunneilmaisuaan. Kun olen hieronnut Einon selkää, hän menee matolle kieriskelemään, ojentaa koipensa kohti kattoa ja päästelee ihania murahteluja. On hyvä olla. Ei hullumpi ajatus ihmisellekään, kieriskellä ja ojennella. Äänen kanssa tai ilman.

Eino täyttää tänään 7 vuotta. Olen tuntenut hänet 8-viikkoisesta alkaen. Näistä vuosista olen ikionnellinen.                                        

Kauppareissumme onnistui hienosti.

Einolla riittää tarvittaessa malttia.

Tapahtui näinä päivinä

 Kävelkää ihmiset ja kävelkää reippaasti. Näin meitä kehotetaan. Tottelen. Kävelen oikeastaan aika paljon. Eilen oli golfpäivä, joten mittariin tuli paljon kilometrejä. Golfin kierrot ja lyönnit tuntuvat vanhan kropassa, keskivartalossa ja hartioissa. Sain Einon yökylään, joka tarkoitti sitä, että illalla oli lenkin aika. Uupuneet jalkani ihmettelivät, että taasko mennään. Kuitenkin lyhyt ja rauhallinen kävely rentoutti jalkojani tosi hyvin. Parempaa se oli kuin sohvalöhö, mutta enpä olisi lähtenyt jos ei olisi ollut Einoa.

Niin väsynyt kuin päivän golfista olinkin, uni ei tullut heti. Selvää ylirasitusta, luulisin. Ehkä mun fysiikka ei enää kestäkään kaikkia kiertoja ja vääntöjä ja kilometrejä. Jospa tämä onkin minulle liian rankkaa? Kuulin, kun seinäkello löi vielä puoli kahden lyönnin, sen jälkeen olen nukahtanut ja nukuinkin aamuseitsemään. Eino tuli pusuttelemaan, mutta sitten sovimme, ollaan vielä hetki sängyssä. Siinäpä sitten meni unessa vielä yksi tunti. Ihana koira, kun ymmärtää tarpeeni.

Mikä suurenmoinen nautinto olikaan lähteä aamukävelylle koiran kanssa. Aurinko paistoi, linnut liversivät, kukat kukkivat, kesä ei vielä hehku, mutta on vahvasti läsnä. Tällaisina aamuina tuntee olevansa elossa. Nyt on loistava sää kävelyretkelle. Ei ole liian kuuma, ei liian kylmä eikä ole liukasta. Mitä muita tekosyitä sinulla on, ettet saa itseäsi ulkoilemaan?

Vanhat ihmiset kuulemma syövät huonosti. Se on paha, koska juuri meidän pitäisi olla tosi tarkkoja proteiinin ja vitamiinien kanssa. Omaa hapertumista ei voi kokonaan estää, mutta voi sitä hidastaa. Tänään helluntaina aamiaiseni oli hyvä (ei kiistellä makuasioista): Jogurtissa pensasmustikoita, hernerouhetta ja saksanpähkinöitä, teen kanssa hummus-juusto-mansikkaleipä.

Piti itse asiassa kirjoittaa näistä ajatuksista vain päiväkirjaani, mutta sitten istuinkin koneelle. Tähän on myös pari muuta syytä, jotka haluan kertoa. Meitä huijataan kaiken aikaa. Kadulla varastetaan ihmisiltä passit ja rahat (HS), netissä viedään suurempia omaisuuksia, vaikka meitä jatkuvasti varoitetaan. Pankki sulki oman visani, kun olivat havainneet väärinkäytöksiä. Itselläni ei ollut mitään hajua koko jutusta enkä käsittääkseni ole tehnyt edes mitään väärin. Onneksi summat olivat pieniä. Olenpa nyt sitten tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni rikosilmoituksen. Tiedä sitten, saanko rahat takaisin.

Viime perjantaina kävelin keskellä päivää Runeberginkadulla, olin menossa kuuntelemaan entisen naapurini Satu Pihlajan väitöstilaisuutta. Pysähdyin toviksi katsomaan vaatekaupan ikkunaa, kun selkäni takana melkein korvani vieressä mies huusi tosi kovaa: Mummo. Kuole.

Huutaja oli nuorehko mies, joka jatkoi matkaansa ja samalla huuteli muillekin. Pelästyin enemmän ääntä kuin sanoja. Kokemus ei ollut kiva, mutta se hävisi mielestäni, kun oli ilo seurata miten hienosti Satu suoriutui keskustelussa opponentin kanssa.

Onhan se niin toinen maailma. Niin sivistynyt, niin akateemisia perinteitä täynnä. Siellä ei mummoille huudella rumia.

Pieni japanilainen puutarha Sturenkadulla

on juuri nyt upea kukkaloistossaan.

Satuttaa ja suututtaa

Teen hidasta tutustumista Han Kangin (nobelisti) kirjoihin. Aloitin lukemalla vuonna 2018 ilmestyneen kirjan Ihmisen teot. Kirja on kertomus Etelä-Korean armeijan ja demokratiaa kannattavien mielenosoittajien välisestä verisestä yhteenotosta. Vuonna 1980 Gwangjussa sai surmansa noin 200 mielenosoittajaa.

Kirjan nimen perään voisin laittaa kymmenen huutomerkkiä, jos se olisi keino ilmaista millaisia me ihmiset olemme. Eikä todellakaan tarvitse mennä puolen vuosisadan taakse, riittää kun pysymme tässä päivässä. Mitä me ihmiset oikein teemme toisillemme? Teimme ennen ja teemme tänään.

Ehkä päivittäinen Ukrainan ja Gazan uutisten seuraaminen on saanut aikaan sen, että olen ainakin vähän turtunut väkivaltaan. Ehkä myös siksi pystyin lukemaan Ihmisen teot. Pahinta kirjassa oli, tietysti, nuorten ihmisten kuolema. Kangin kerronta on lähes lakoonista, sillä hänen ei tarvitse värittää tarinaansa. Riittää, kun kertoo kidutuksista, kuolemansa kohdanneista, viilletyistä ja hakatuista nuorista, melkein lapsista.

Sukulaiset ja ystävät etsivät ruumiskasoista tuttuja, poika etsii ystäväänsä, ruumiskasassa oleva etsii sieluaan. ”Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut. Miksi he surmasivat sisareni ja mitä he tekivät hänen ruumiilleen.”

Vasta kirjan loppupuolella kyyneleet tulevat ja sumentavat näköni, mutta se ei ole paha asia. Pahaa on se, että tätä kaikkea tapahtuu niin monessa maassa. Tänäänkin, kuten tiedämme. Satuttaa ja suututtaa, kun kaikki vain jatkuu ja jatkuu.

Han Kangilta on käännetty myös vuonna 2007 ilmestynyt Vegetaristi ja vuonna 2021 Älä jätä hyvästejä.

Äidit ovat parhaita

 ”Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.”

(Lauri Viita)

Monia vuosia sitten järjestetyn äiti -aiheisen runokilpailun satoa tutkinut Eeva Kilpi teki yhteenvedon siitä miten äitiä ylistetään. 

Äiti on runoissa harmaa, valvonut, ryppyinen, paljon itkenyt, vaieten kärsivä, kaikkensa antanut.

Äidillä on ehdottomasti karheat kädet, hymyillessäkin kyynel silmänurkassa, kiittämättömät lapset, jotka eivät herkeämättä ajattele äitiään ja mies, joka eri syistä on kelvoton.

Äidin suuria ansioita ovat pyykinpeseminen, parsiminen, kutominen, kodinhoito, keiton kyynelillä kasteleminen ja anteeksiantaminen.

Kilpailun osanottajat olivat enimmäkseen naisia. Näin siis 70-luvulla. Tänään ajatellaan toisin, luulisin.

Ymmärrän näiden äitikuvauksien kertovan agraarisesta Suomesta. Siitä millaista oli ottaa vastaan sodasta palannut mies, miten selvitä jatkuvasta rahapulasta, viinan tuomista lisäongelmista ja usein suurestakin lapsikatraasta. Ehkä kuitenkin kaikkien näiden sanojen takaa on löydettävissä myös hetkittäin onnellinen äiti.

Äitini sai ensimmäisen lapsensa 19 vuotiaana, kun neljäs lapsi syntyi, hän oli 28. Siinä hujahti hänen nuoruutensa lapsilauman keskellä. Oliko äitini onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä? Tuskinpa hän tällaisia paljon pohti, päivät täyttyivät tekemisestä. Onnea oli se, kun kakarat eivät aiheuttaneet liikaa harmia, kun ruokavelka ei kasvanut kauppaan liian suureksi, kun arki sujui.

Ainakin hän sai elää ensirakkautensa kanssa melkein kuusi vuosikymmentä.

Toisenlainen elämä oli hänen äidillään, mummollani. Ida Maria oli täyttänyt 28, kun hän vuonna 1910 avioitui. Ensimmäisen lapsensa hän sai vuotta myöhemmin ja neljännen 1919, jolloin Ida oli 37 vuotias. Kaikki olisi voinut mennä hyvin, muttei mennyt. Aviomies lähti etsimään vaurautta ja parempaa elämää Kanadasta, eikä koskaan tullut siltä tieltä takaisin. Ida jäi 43 vuotiaana yksinhuoltajaksi kolmelle lapselle (yksi oli kuollut heti syntymän jälkeen). Ida ei haikaillut Iivarinsa perään, vaan hankki elannon pesueelleen perustamalla ensin leipomon ja lopulta oman kaupan. Hän oli tekevä, sitkeä ja rohkea. Idasta olisi paljon kerrottavaa.

Minulle mummo oli pieni ja herttainen, kiharatukkainen, pikkuleiviltä tuoksuva. Sellainen kuin mummot parhaimmillaan ovat. Kuulin kyllä, että hän olisi ollut myös tiukka ja äksy, sanavalmiskin. 

On harmi, ettei nuori ihminen osaa kysyä mummolta/äidiltä heidän tarinoitaan. Kysyä, mistä he ovat saaneet voimansa, ja kuinka onnellisia ovat olleet. Toisaalta, olen kyllä huomannut, etteivät he ole kovin halukkaita muistelemaan menneitä. En kuullut – tai en muista – mummoni juuri koskaan valittaneen tai nurisseen mistään. Jos meillä ei olisi perunoita, meillä ei olisi mitään, hän tapasi sanoa. Peruna ja ripaus suolaa, siinä mummoni herkku.

Tänään kun muistamme omia äitejämme ja mummojamme, voisimme hetken ajatella äitejä, joiden lapsia sodan ammukset ovat tappaneet ja tappavat joka ikinen päivä, äitejä, joilta on varastettu lapset ja lapsia, jotka jäävät vaille lapsuutta.

Rauhaa ja rakkautta me tarvitsemme. Näitä maailman kaikki äidit eivät saa.                                                    

Ida 28 vuotta.

 Luonnonkiharat hiukset ja hyvä laskupää. 

Näistä hän iloitsi vielä vanhanakin.

Kuunnelkaamme puolalaisia

Puolalaiset kansalaisvaikuttajat antavat ohjeita suomalaisille:

”Avainroolissa ovat poliitikot. Jos polarisaatioon yllyttäminen on poliittinen valinta, on aika vähän, mitä voi tehdä sen torjumiseksi."

”Sanat ovat tärkeitä, ja kielestä alkaa nähdä aika nopeasti, jos jokin on menossa vikaan. Se militarisoituu. Viisas maa ei hae sankareitaan vain sodasta ja sotimisesta. Muut roolimallit, kulttuurin ja tieteen tekijät ja se, mitä päätetään yhteisenä edistää, ovat tärkeitä. ”

Hävettää tunnustaa, mutta tiedän Puolasta todella vähän. Puola on minulle yhtä kuin Varsovan ghetto ja juutalaiset, Auschwitz ja Andrzej Wajdan 50-luvun elokuvat, joista Kanal sijoittuu Varsovan kansannousun aikaan syksyyn 1944. Peter von Bagh kirjoittaa elokuvasta: ”nuorukaisryhmä pakenee saksalaisia kaupungin viemäreihin. Tässä dramaattisessa tilassa käydään viimeinen taistelu ja tehdään tiliä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja sankaruudesta.” Vahva elokuva, joka on varmasti vaikuttanut omaan ajatteluuni puolalaisista. He ovat taistelijoita.

Puolan historia on oikeastaan aika hurja. Aina on joku nyrhäissyt maasta palan pois. Toinen maailmansota kuritti puolalaisia: ”Suhteessa väestön kokoon Puolan kärsimys oli suurempi kuin minkään muun valtion, eikä sorto edes päättynyt sodan myötä. Voittajien puolella ollut maa päätyi häviäjien nurkkaan.” Neuvostoliitto sai Puolan. ”Juutalaisia kuoli Puolassa toisen maailmansodan aikaan lähes kolme miljoonaa ja muita puolalaisia noin 2,5 miljoonaa.” Hirmuisia lukuja.

Puola jäi rautaesiripun taakse, mutta jo 80-luvulla Puolan tapahtumat ennakoivat kommunismin romahdusta. Muistamme Solidaarisuus -liikkeen, kun työläiset Gdanskin Leninin telakalla nousivat barrikadeille. Vieläkin näin matkan päästä hämmästyttää, että maan kommunistinen johto salli tämän tapahtua. Solidaarisuusliikkeen historia kuvaa hyvin puolalaisia. Lopulta Puola kielsi liikkeen, mutta se jatkoi toimintaansa maanalaisena, josta taas uudelleen nousi. Ja sittenhän koko kommunistinen maailma romahti.

2020-luvun Puolassa on ollut paljon poliittisia kriisejä, mutta 2023 vaaleissa äärioikeistolainen ja populistinen puolue menetti valta-asemansa. Kansalaisten protestit ovat olleet Puolassa olennainen osa yhteiskuntaa. Ihmiset ovat suurin joukoin kokoontuneet mm. aborttilain vastaisiin mielenosoituksiin. Suomalaisten luottamus valtiovaltaan on ihan erilaista kuin Puolassa. Lieneekö se yksi selittäjä sille, miksi me suomalaiset emme niin herkästi kokoonnu kadulle huutamaan mitä mieltä milloinkin olemme?

Puolalaisten ote ja halu toimia näkyi myös silloin, kun Valko-Venäjän kautta tuupattiin ihmisiä Puolaan. Puola pystytti esteaidat, mutta kansalaiset olivat auttamassa hätää kärsiviä ihmisiä. Sama auttamishalu näkyi, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Helmikuussa 2022 rajan ylitti jopa 140 000 ihmistä päivässä.

Antti Blåfeldtin ja Erja-Outi Heinon kirja ”Puola on samaa maata”, on todella mielenkiintoinen. Sen luettuani tiedän ja ymmärrän maasta taas vähän enemmän. Kirja kertoo historiasta, mutta myös tästä ajasta. Tekstini lainaukset ovat kirjasta. Puola on siis samaa maata kuin Suomi. Ainakin siinä, että molemmat maat ovat olleet Neuvostoliiton vallan alla. Tosin Puola aika paljonkin meitä kovemmalla tavalla.

”Ei ole syytä pitää itsestään selvänä, että ihmiset ymmärtävät oikeusvaltioperiaatteen arvon. Yhteiskunnat muuttuvat, ja ihmisille pitää kertoa, mistä siinä on kyse.”

Teimme 1970-luvun lopulla automatkan Eurooppaan. Puola oli yksi kohde. Matkasimme Gdanskiin laivalla, jossa ei ollut tietoakaan Ruotsin laivojen menosta. Silloin maassa vallitsivat sosialistisen yhteiskunnan lait. Tullissa sen sai heti tuta, kun saattoi kesää kolmekin tuntia ennen kuin laivasta pääsi pois. Kävimme myös Krakovassa ja Varsovassa ja järkytyimme Aushwitsissä. Kuvassa puolalaista puutaidetta.

Kun nainen lampun osti

On ihmisiä, jotka panostavat oman kodin sisustamiseen sen jokaista yksityiskohtaa myöten. Sitten on meitä muita. Meille riittää, että kodissa on riittävä määrä tarvittavia tavaroita. Oman lukunsa muodostavat pariskunnat, joista molemmat tuovat yhteiseen kotiin omat tavaransa. Näin syntyy kodikasta asumista tai sitten ei. Omat sisustustaitoni ovat lähinnä olleet sitä, että olen kierrättänyt sohvaa ja kirjahyllyä huoneen eri puolille. Kun en erityisesti keräile tavaroita, on kotini aika lailla vapaa kaikesta turhasta. Mikä sitten aina onkaan turhaa, tiedä sitä, mutta pitää olla tilaa tanssia.

Maailma opettaa. Vieläkin. Vietin evakkoviikkoni kauniiden taulujen ja valojen koristamassa asunnossa. Pienen eteisen täytti valollaan suurehko kattolamppu, joka kaikessa komeudessaan oli ihan överi, yliampuvuudessaan niin ihana. En ole ikinä tykännyt mistään kiiltävästä ja läikkyvästä, mutta näiden päivien aikana tämä lamppu alkoi kutittamaan. Mitähän jos!

Nyt lähes samanlainen lamppu loistaa eteiseni katossa. Välkehtii ja kimaltaa. Poissa on kaikki askeettisuus, nyt koreillaan.

Enpä olisi arvannut löytäväni itsestäni tällaista puolta. Olen korujenkin suhteen kurja tapaus. On lahjaksi saatuja koruja, on omiakin ostoja, mutta ne viihtyvät enemmän laatikossa kuin kaulallani. Miten syvälle onkaan uponnut oppi, ettei pidä hienostella. Aivan niin kuin Sinikka Nopola sen sanoi: ”ei tehrä tästä ny numeroo”.

En ihan oikeasti olisi tarvinnut lamppua, minullahan on jo sellainen, vaan emmehän me aina osta tarpeisiimme. Kiinnostavaa olisi löytää vastaus siihen, mikä herätti minut haluamaan välkehtivää kattokoristetta, jolla tietytty on myös käyttöarvoa. Ennen muinoin vähän epävarmempana ihmisenä en olisi voinut tällaista valintaa tehdä. Kaikki mikä on liikaa, liian kiiltävää, liian koreilevaa, kaikki mikä ei ole aitoa, on mautonta. Ikä on tainnut tuoda mukavaa väljyyttä tavaroihin, ihmisiin ja yleensä elämään suhtautumisessa.

Saattaa olla, että tarve loistavalle lampulle lähti myös pölystä ja kaikesta tästä sekasotkusta mitä putkiremppa tuotti. Tuli halu saada vastakohdaksi jotain kaunista ja kiiltävää. Kaikki kaunis ei ole turhaa. On paljon kauniita esineitä (ja kirjoja), joita on ilo vain katsella. Taulutkin voivat kantaa muistoja.

14 viikkoa kestänyt evakkous vahvisti sen minkä jo vanhastaan tiesin: valo on myös tärkeä sisustaja. Olen aina asunut valoisissa asunnoissa. Jos jonain päivänä muutan majaa, on yksi tärkeimmistä valintakriteereistä valon määrä ja suunta. Olipa taas ihanaa, kun viime viikolla heräsin kuun paistaessa kasvoilleni.

Mutta onhan valossakin muttansa. Sain tulokset syksyiseen unitutkimukseeni. Unitutkijatohtori sanoi, että nukun levottomasti. Sen tiesinkin, muttta sitä en tiennyt, että minulla on lievä uniapnea. Tosin siihen tohtori sanoi, ettei se ole ongelma, koska happisaturaatio on minulla priimaa. Näkee, että olet kuntoillut paljon, hän sanoi. Evakkoaika osui pimeään aikaan eikä makuuhuoneeseen tullut ollenkaan valosaaastetta. Niinpä nukuin uskomattoman hyvin.

Unitutkijatohtori sanoi, että verhot ikkunoiden eteen, niin unesi laatu paranee. Ehkä otan neuvosta vaarin paitsi kuutamoisina öinä.

Kalle ja Antti ahkeroivat kaikki kymmenet killuttimet paikoilleen. Omat nivelsairaat sormeni eivät tähän olisikaan taipuneet. Ihania ystäviä.

Tämä maailma huutaa humanismia ja empatiaa

 Televisio näyttää kuvaa gazalaisten suuresta riemusta, kun tulitauosta on lopulta sovittu. Seuraavat kuvat näyttävät täysin romuttuneita taloja, harmaita kivikasoja. Mihin nämä ihmiset menevät, mihin he palaavat? Silti, mikä on tärkeintä – elämä.

Tässä maailmanajassa on paljon ja ihan liikaa kaikkea uhkaavaa. Tekee mieli huutaa kovaa, lopettakaa tappaminen. En halua lukea enää yhtäkään juttua tuhansista tapetuista lapsista. En halua tietää varastetuista lapsista. En halua tietää maailmasta, jossa ihmisellä ei ole mitään arvoa. En halua, mutta pakoonkaan en pääse.

Vanha nainen istuu mukavassa nojatuolissa. Hänellä on lämmin koti ja ruokaa, mutta hän on yksin. TV kuvaa (MOT) miten hän istuu tuolissaan vielä yöllä, sillä hänen muistisairautensa vaikuttaa toimintakykyyn. Onko tämä tulevaisuudenkuva (vai jo täysin tätä päivää) siitä miten vanhoja ihmisiä meillä hoidetaan tai siis jätetään hoitamatta? Me tulemme yhteiskunnalle liian kalliiksi. Mutta ei huolta. Kun elämän tarkoitus häviää, me torkumme mukavissa tuoleissamme emmekä ole häiriöksi kenellekään. Mitä nyt ehkä herätämme lähimmissä huonoa omaatuntoa.

Viime aikoina olen yhä enemmän miettinyt, mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja mitkä arvot vaikuttavat omiin valintoihimme.

”Suomen humanisteille keskeistä on ihmisen arvo ja vastuu: humanisti uskoo elämään ennnen kuolemaa.” 'Näin sanoo sivuillaan Suomen Humanistiliitto, jonka puheenjohtaja on Irma Peiponen. Irma kirjoitti liiton toiminnasta Facebookissa ja määritteli omat arvonsa näin: "Joskus 70-luvulla abit lauloivat, että olen humanisti, pasifisti, sosialisti ja feministi. Miten näkivätkään niin selkeästi. Samat ismit ja jopa järjestyksen tunnistan itsessäni edelleen.”

Ai että, tämä kyllä kolahti. Muistan nuoruuteni vahvan vasemmistolaisuuden. Se oli tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden etsintää ja se oli myös uudenlaista rauhanliikettä. Aika 60-luvun puolivälistä noin kymmenen vuotta eteenpäin oli monella tapaa riemastuttavaa ja rohkeaa aikaa. Tunnesiteeni noihin vuosiin on vahva, vaikka eihän kaikki silloinkaan ollut pelkkää herkkua. Tietenkään.

Sanovat, että nuorten naisten ajattelussa on tapahtunut tai tapahtumassa muutos. Samaan aikaan kun he mieltävät yhä enemmän vasemmistolaiset arvot itselleen tärkeiksi, nuoret miehet valitsevat äärioikeiston arvot. Tämä on aika outoa, koska en mitenkään voi mieltää, että miehet olisivat naisia vähemmän humaaneja ja empaattisia. Tai enemmän.

Vihapuhetta harrastavat sekä miehet että naiset eikä se osoita laantumista. Nasima Razmyar sanoo (HS 17.2.) saavansa jatkuvasti vihaviestejä. Paljon. Olen noin vuodesta 2015 ollut mukana Nasiman vaalityöryhmissä. Vaali vaalilta hänen suosionsa ja äänimääränsä ovat kasvaneet, mutta pahantahtoiset viestit eivät ole loppuneet. Tiedän, että Nasima on rohkea ja hänen sielunsa sietää paljon, mutta eihän tunteva ihminen voi koskaan tottua – eikä pidä tottua -.loukkaavaan puheeseen. Kovin reilua ei ole sekään, että politiikon on kestettävä ja nieltävä kaikki moska sen takia, kun on kerran politiikkaan lähtenyt. Jos tällainen meno jatkuu, kuka enää jaksaa lähteä hoitamaan yhteisiä asioitamme? Nämä mollaajat ja nurkan takaa huutavatko!

Mustafe Muuse piti urheilugaalassa loistavan ja yleisesti kehutun puheen, kun hänet oli valittu vuoden esikuvaksi: ”jokainen meistä voi olla se, joka ojentaa kätensä kaatuneelle”.

Kun en ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, niin voin sanoa ähäkutti kaikille teille ilkeämielisille, jotka annatte ihonvärin määritellä ihmisen arvon. Siitäs saitte.                                                        

Kalasataman valoja Arabianrannasta katsottuna.