Ymmärrän näiden äitikuvauksien kertovan agraarisesta Suomesta. Siitä millaista oli ottaa vastaan sodasta palannut mies, miten selvitä jatkuvasta rahapulasta, viinan tuomista lisäongelmista ja usein suurestakin lapsikatraasta. Ehkä kuitenkin kaikkien näiden sanojen takaa on löydettävissä myös hetkittäin onnellinen äiti.
Toisenlainen elämä oli hänen äidillään, mummollani. Ida Maria oli täyttänyt 28, kun hän vuonna 1910 avioitui. Ensimmäisen lapsensa hän sai vuotta myöhemmin ja neljännen 1919, jolloin Ida oli 37 vuotias. Kaikki olisi voinut mennä hyvin, muttei mennyt. Aviomies lähti etsimään vaurautta ja parempaa elämää Kanadasta, eikä koskaan tullut siltä tieltä takaisin. Ida jäi 43 vuotiaana yksinhuoltajaksi kolmelle lapselle (yksi oli kuollut heti syntymän jälkeen). Ida ei haikaillut Iivarinsa perään, vaan hankki elannon pesueelleen perustamalla ensin leipomon ja lopulta oman kaupan. Hän oli tekevä, sitkeä ja rohkea. Idasta olisi paljon kerrottavaa.
Minulle mummo oli pieni ja herttainen, kiharatukkainen, pikkuleiviltä tuoksuva. Sellainen kuin mummot parhaimmillaan ovat. Kuulin kyllä, että hän olisi ollut myös tiukka ja äksy, sanavalmiskin.
On harmi, ettei nuori ihminen osaa kysyä mummolta/äidiltä heidän tarinoitaan. Kysyä, mistä he ovat saaneet voimansa, ja kuinka onnellisia ovat olleet. Toisaalta, olen kyllä huomannut, etteivät he ole kovin halukkaita muistelemaan menneitä. En kuullut – tai en muista – mummoni juuri koskaan valittaneen tai nurisseen mistään. Jos meillä ei olisi perunoita, meillä ei olisi mitään, hän tapasi sanoa. Peruna ja ripaus suolaa, siinä mummoni herkku.
Tänään kun muistamme omia äitejämme ja mummojamme, voisimme hetken ajatella äitejä, joiden lapsia sodan ammukset ovat tappaneet ja tappavat joka ikinen päivä, äitejä, joilta on varastettu lapset ja lapsia, jotka jäävät vaille lapsuutta.
Rauhaa ja rakkautta me tarvitsemme. Näitä maailman kaikki äidit eivät saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti