Satuttaa ja suututtaa

Teen hidasta tutustumista Han Kangin (nobelisti) kirjoihin. Aloitin lukemalla vuonna 2018 ilmestyneen kirjan Ihmisen teot. Kirja on kertomus Etelä-Korean armeijan ja demokratiaa kannattavien mielenosoittajien välisestä verisestä yhteenotosta. Vuonna 1980 Gwangjussa sai surmansa noin 200 mielenosoittajaa.

Kirjan nimen perään voisin laittaa kymmenen huutomerkkiä, jos se olisi keino ilmaista millaisia me ihmiset olemme. Eikä todellakaan tarvitse mennä puolen vuosisadan taakse, riittää kun pysymme tässä päivässä. Mitä me ihmiset oikein teemme toisillemme? Teimme ennen ja teemme tänään.

Ehkä päivittäinen Ukrainan ja Gazan uutisten seuraaminen on saanut aikaan sen, että olen ainakin vähän turtunut väkivaltaan. Ehkä myös siksi pystyin lukemaan Ihmisen teot. Pahinta kirjassa oli, tietysti, nuorten ihmisten kuolema. Kangin kerronta on lähes lakoonista, sillä hänen ei tarvitse värittää tarinaansa. Riittää, kun kertoo kidutuksista, kuolemansa kohdanneista, viilletyistä ja hakatuista nuorista, melkein lapsista.

Sukulaiset ja ystävät etsivät ruumiskasoista tuttuja, poika etsii ystäväänsä, ruumiskasassa oleva etsii sieluaan. ”Halusin olla vapaa, jotta voisin lentää sinne, missä tappajat olivat, ja vaatia heitä kertomaan, miksi he surmasivat minut. Miksi he surmasivat sisareni ja mitä he tekivät hänen ruumiilleen.”

Vasta kirjan loppupuolella kyyneleet tulevat ja sumentavat näköni, mutta se ei ole paha asia. Pahaa on se, että tätä kaikkea tapahtuu niin monessa maassa. Tänäänkin, kuten tiedämme. Satuttaa ja suututtaa, kun kaikki vain jatkuu ja jatkuu.

Han Kangilta on käännetty myös vuonna 2007 ilmestynyt Vegetaristi ja vuonna 2021 Älä jätä hyvästejä.

Äidit ovat parhaita

 ”Kiitos elämästä, Äiti.

Pari riviä tein kirjaimia tänään.

Siinä kaikki. Olen onnellinen.”

(Lauri Viita)

Monia vuosia sitten järjestetyn äiti -aiheisen runokilpailun satoa tutkinut Eeva Kilpi teki yhteenvedon siitä miten äitiä ylistetään. 

Äiti on runoissa harmaa, valvonut, ryppyinen, paljon itkenyt, vaieten kärsivä, kaikkensa antanut.

Äidillä on ehdottomasti karheat kädet, hymyillessäkin kyynel silmänurkassa, kiittämättömät lapset, jotka eivät herkeämättä ajattele äitiään ja mies, joka eri syistä on kelvoton.

Äidin suuria ansioita ovat pyykinpeseminen, parsiminen, kutominen, kodinhoito, keiton kyynelillä kasteleminen ja anteeksiantaminen.

Kilpailun osanottajat olivat enimmäkseen naisia. Näin siis 70-luvulla. Tänään ajatellaan toisin, luulisin.

Ymmärrän näiden äitikuvauksien kertovan agraarisesta Suomesta. Siitä millaista oli ottaa vastaan sodasta palannut mies, miten selvitä jatkuvasta rahapulasta, viinan tuomista lisäongelmista ja usein suurestakin lapsikatraasta. Ehkä kuitenkin kaikkien näiden sanojen takaa on löydettävissä myös hetkittäin onnellinen äiti.

Äitini sai ensimmäisen lapsensa 19 vuotiaana, kun neljäs lapsi syntyi, hän oli 28. Siinä hujahti hänen nuoruutensa lapsilauman keskellä. Oliko äitini onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä? Tuskinpa hän tällaisia paljon pohti, päivät täyttyivät tekemisestä. Onnea oli se, kun kakarat eivät aiheuttaneet liikaa harmia, kun ruokavelka ei kasvanut kauppaan liian suureksi, kun arki sujui.

Ainakin hän sai elää ensirakkautensa kanssa melkein kuusi vuosikymmentä.

Toisenlainen elämä oli hänen äidillään, mummollani. Ida Maria oli täyttänyt 28, kun hän vuonna 1910 avioitui. Ensimmäisen lapsensa hän sai vuotta myöhemmin ja neljännen 1919, jolloin Ida oli 37 vuotias. Kaikki olisi voinut mennä hyvin, muttei mennyt. Aviomies lähti etsimään vaurautta ja parempaa elämää Kanadasta, eikä koskaan tullut siltä tieltä takaisin. Ida jäi 43 vuotiaana yksinhuoltajaksi kolmelle lapselle (yksi oli kuollut heti syntymän jälkeen). Ida ei haikaillut Iivarinsa perään, vaan hankki elannon pesueelleen perustamalla ensin leipomon ja lopulta oman kaupan. Hän oli tekevä, sitkeä ja rohkea. Idasta olisi paljon kerrottavaa.

Minulle mummo oli pieni ja herttainen, kiharatukkainen, pikkuleiviltä tuoksuva. Sellainen kuin mummot parhaimmillaan ovat. Kuulin kyllä, että hän olisi ollut myös tiukka ja äksy, sanavalmiskin. 

On harmi, ettei nuori ihminen osaa kysyä mummolta/äidiltä heidän tarinoitaan. Kysyä, mistä he ovat saaneet voimansa, ja kuinka onnellisia ovat olleet. Toisaalta, olen kyllä huomannut, etteivät he ole kovin halukkaita muistelemaan menneitä. En kuullut – tai en muista – mummoni juuri koskaan valittaneen tai nurisseen mistään. Jos meillä ei olisi perunoita, meillä ei olisi mitään, hän tapasi sanoa. Peruna ja ripaus suolaa, siinä mummoni herkku.

Tänään kun muistamme omia äitejämme ja mummojamme, voisimme hetken ajatella äitejä, joiden lapsia sodan ammukset ovat tappaneet ja tappavat joka ikinen päivä, äitejä, joilta on varastettu lapset ja lapsia, jotka jäävät vaille lapsuutta.

Rauhaa ja rakkautta me tarvitsemme. Näitä maailman kaikki äidit eivät saa.                                                    

Ida 28 vuotta.

 Luonnonkiharat hiukset ja hyvä laskupää. 

Näistä hän iloitsi vielä vanhanakin.