Ruokaa ja runoa

Olipa hyvä päivä tänään. Kuuntelin keskusteluja kirjamessuilta ja tein ruokaa. Paahdoin munakoisot ja paprikat (ajvar syntyy näistä), ja paahdoin myös eka kerran elämässäni kurpitsaa. Jestas miten hyvää ja makeaa. Ihan turhan pienen ostin. Tähän menikin koko aamupäivä.

Keskustelujen striimaus kirjamessuilta on mainio asia. Sitä kun ei enää jaksa neljää päivää siellä ruuhkassa kulkea ja kuunnella. Keskusteluja on paljon. Kaikki ei tietenkään kiinnosta, mutta tosi paljon oli hyviä teemoja.

Kuuntelin ruokavalmistelujeni aikana, kun Hannu Mäkelä puhui runoudesta. Hän sanoi, että näin vanhemmiten ei enää fiktio innosta, mutta fakta kiinnostaa. En ole huomannutkaan, mutta saman näytän löytävän itsestäni. Messuiltakin tarttui mukaani vain tietokirjoja.

Puoli tuntia on lyhyt aika keskustella, mutta kun keskustelijana on asian sisäistänyt ihminen, päästään nopeasti olennaiseen. Hannu Mäkelä oli juuri tällainen ihastuttava haastateltava. Hän sanoi aina ajatelleensa, että L.Onerva on Eino Leinon muusa, mutta mitä enemmän hän tutustui L.Onervaan, sitä vahvemmin ajatus kääntyi ympäri. Eino Leino taitaakin olla L.Onervan muusa. Niin tai näin, taitavia ovat molemmat olleet. Vain Leinolla on rautatientorilla patsas. Mäkelä toivoikin myös L.Onervalle patsasta, vaikka vain aivan pientä. Erinomainen ajatus.

Hannu Mäkelä on tehnyt heistä kirjankin, rakastuneet Nalle ja Moppe. Kirjassa on L.Onervan nimipäiväruno Eino Leinolle: ”Moppe tarjoaa käpälää/käkkärässä hännänpää/panee päänsä kallelleen/antaa ruusun nallelleen.” (1916).

Viime viikolla kirjastossa käydessäni tarttui käteeni pienen pieni L.Onervan  kirja”Vangittuja sieluja”. Novelleja alistetuista naisista, avioliitosta, unelmista ja rakkaudesta. Julkaistu vuonna 1915. Nyt siitä on siis otettu uusintapainos. Eipä nähnyt kirjailija naisen asemaa kovinkaan kummoisena. Niinhän se silloin oli, että mies määräsi naisen paikan.

Vaikka yli sata vuotta sitten julkaistun kirjan kieli on vanhahtavaa, on se myös hauskaa:

”Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosoituksellisen leveästi...”

Kun sain ruokavalmistelut päätökseen, oli ihan pakko lähteä pyörälenkille. Ihanan kaunis ja lempeä syyssää sai aikaan sen, että tunnin pyöräilystä tulikin kaksi tuntia. Niin se on, ettei sitä jaksa kulttuuriakaan, ellei pidä fysiikkaansa kunnossa. Kohtuullisen kovan liikuntasuorituksen jälkeen olisi tietysti kohtuullista päästä valmiiseen ruokapöytään, mutta ei, ite pitää tehdä kaikki. Vaan onneksi tein ne valmistelut.

Tällaista on oma pikaruokani: öljyssä ja hunajassa pyöritettyjä ruusukaaleja ja kalaa.

Vähän enemmän itsekkyyttä, naiset!

 Naisen vapautunut seksuaalisuus on noussut näyttävästi esille tämän syksyn kirjoissa. Mietityttää, pitäisikö lukea. Ehkä pitäisi, eikä arvottaa etukäteen, mutta kun on lukenut Eeva Kilven Tamaran vuodelta 1972 ja Anja Snellmannin Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981.

Siis olisiko jotain uutta taivaan kannen alla?

Inari Fernandezin ja Anne Moilasen kirjat ovat kuulemma suoraa ja osin ronskiakin puhetta naisen seksuaalisuudesta. Kirjoissa nainen käyttäytyy toisin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Siis mies olettaa. Viime viikon kulttuuricocktailissa keskusteltiin naisen oikeudesta nauttia seksistä. Inari Fernandez oli mukana keskustelussa.

Perusajatus on se, että naisellakin on oikeus nauttia seksistä, eikä vain olla miehen tarpeiden tyydyttäjä. Minusta itsestään selvä oikeus, mutta eikö se sitä olekaan? Ymmärrän, että joskus on ollut toisin, mutta että tänäänkin, ei kai?

 Sitten herää epäilys, vai onko sittenkin.

On outoa kuulla keski-ikäisen naisen sanovan, ettei hän ole koskaan kuvitellut, että hänelläkin on oikeus nauttia. Siis että 80-luvulla syntyneet ajattelisivat näin. Hyväksyn ajatuksen, että 40-luvulla syntyneet naiset eivät osanneet puhua tunteistaan ja toiveistaan. Missä olisivat siihen koskaan oppineetkaan patriarkaalisessa yhteiskunnassamme. Miehen tahto on ollut laki.

Tänään naisia seksualisoidaan paljon vahvemmin kuin noin puolivuosisataa sitten. Fernandez sanoo, ettei meidän tarvitse enää miellyttää miehiä, emme tarvitse heitä, otamme seksuaalisuuden omiin käsiimme. Me saamme puhua kuin miehet, käyttää sanoja, joita ei olla totuttu kuulemaan naisten suusta. Siis ainakaan julkisesti, ehkä tyttöjen kesken. Olen itse sen ajan lapsi, että kaikki pil......telut jäävät sanomatta ja näemmä kirjoittamattakin. Myönnetään, että minulle ei vapaus ole koittanut.

Mitä lisäarvoa tarina saa siitä, että voi käyttää erilaisia nimiä sukupuolielimistä? Jos se on vapautumista, niin mistä me silloin vapaudumme?

Onhan näistä asioista puhuttu, mutta näyttää siltä, että kirjat eivät ole vieläkään käyneet tarpeettomiksi. Kirjastossa Fernandezin kirjaa jonottaa yli 1000 lukijaa, Moilasen kirjaa reilusti yli 1200.

Iltalehtien isot otsikot huutavat oikeista asennoista nautinnon huipulle pääsemiseksi. Ja lehdet myyvät. Silloin kun itse olin keski-ikäinen, meillä oli vain Kallet ja Jallut. Näistä haettiin oppia parisuhteisiin. Mielikuvani on sellainen, että näiden lehtien ostaminen myös hävetti. Niitä haluttiin lukea, muttei kehdattu näyttää haluja. Saattoivat ne olla joillekin tarpeellisiakin.

Yritän tässä sanoa, että kaikki mikä madaltaa häpeän kynnystä puhua seksuaalista haluista, ovat hyväksi. Minä vain luulin, että kynnykset olisivat omista ajoistani madaltuneet. Vähän itsekkyyttä, naiset. Tämä sopii ohjeeksi moneen arkiseen asiaan parisuhteessa. Ei minun ole niin väliä, sinä olet tärkein -ajattelu ei todellakaan ole aina hyväksi. Kummallekaan.

    Olisiko sunnuntaipäivän viettoa miehen ehdoilla?  Naisella ainakin näyttäisi olevan kaipuuta tehdä         jotain muuta. (Kuva Jean Kisling)