Näytelmä ei ole esitys Tove Janssonista, vaan se peilaa kolmen naisen elämää Janssonin kautta. Majakanvartijassa naiset nauravat, kipuilevat, itkevät ja loistavat. Useasta pienestä kohtauksesta - taitavasti toisiinsa sidotuista - syntyneessä näytelmässä on useita herkullisia hetkiä. Yksi hauskimmista oli muumiriippuvaisten tapaaminen. Päivät vain joskus ovat sellaisia hattivattipäiviä.Joskus käy, niin kuin nyt minulle, että näytelmästä tuli ennen kaikkea kolmen naisen, kolmen näyttelijän juhla. Oli toki sisältöäkin, ei kai sitä ilman mitään voisi syntyäkään. Mutta nämä näyttelijät näyttämöllä Eeva Putro, Anu Koskinen ja Ella Pyhältö rakensivat pienesti, mutta samalla niin hienosti, tarkasti ja koskettavasti vahvoja ja nautittavia kohtauksia. Että minä teistä pidin.
En haluaisi ketään nostaa erikseen esille, mutta Anu Koskisen Hemulin väitöstilaisuus oli hersyttävän hauska. Dementiaa sairastavan äidin (Anu Koskinen) ja hänen tyttärensä (Ella Pyhältö) kohtaaminen oli herkkä ja raastava. Ja niin todellinen. Kyllä siinä kyyneleet silmiin nousivat.
"Minä piirrän sinua. Ja sinä piirrät minua. Kunnes kuolema meidät erottaa."
Näinkin siis voi teatterin keinoin ja hienolla näyttelijän työllä katsoa omaa elämää Tove Janssonin muumien maailman kautta. Eihän se maailma uskallanko, onko minusta siihen - ajatuksineen ole vain satua ja kuvittelua. Kohtaamme eri tilanteissa omat mörkömme.
Ymmärrän ihmisiä, joista on tullut muumiriippuvaisia. Esimerkiksi Janssonin kirjan Taikatalven yksi pieni muumimamman vastaus esitettyyn kysymykseen syvän talviunen keskeltä kertoo niin paljon:
"Vastaus kohosi jostakin syvältä, sieltä missä asui naisellinen kiintymys perinteisiin: -surunauhat...ne ovat minun komerossani...ylimmällä hyllyllä...oikealla...Sitten hän vaipui jälleen uneen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti