Istuin Musiikkitalon kolmannella rivillä melkein kapellimestarin selän takana. Se tiesi sitä, että musiikin kuunteluun yhdistyi saumattomasti kapellimestarin seuranta. Hänen selkänsä ja hänen tahtipuikkonsa liikkeet ja kasvoista näkyvä täydellinen keskittyminen olivat miltei silmieni tasalla. Oli tosi valloittavaa nähdä läheltä Salosen työskentelyä.Nähdä, miten vahvalla rytmillä ja määrätietoisesti hän tahtipuikkoaan heilutteli.Vaikka ei se kyllä mitään heiluttelua ollut. Se oli mitä suurimmassa määrin hallittua käsien liikettä, joka sai voimansa hartioista ja selästä.
En tiedä, tarvitseeko Salosen selkä tällaisen johtamisen jälkeen hierontaa vai onko pikeminkin niin, että kun hän oikeasti käytti johtamisessa koko kroppaansa, hartianseutu ja lapaluut saivat niin paljon liikettä etteivät lihakset pääse jumiutumaan. Luulen, että minulta jäi joku pakanallinen musiikkihetki kokematta, kun lumouduin seuraamaan Salosen vahvaa fyysistä johtamista.
Kun Esa -Pekka Salonen johtaa Stravinskyn Kevätuhria, sitä ei tehdä pienesti eikä vaatimattomasti. Ehkei tuollaista teosta voi niin tehdäkään. Kevätuhri on musiikkia, jonka rytmin suuriin vaihteluihin on kuulijan helppo upota, mutta on se varmaan hienoa myös kapellimestarille. Lindgren sanoikin tämän olevan yksi Salosen lempiteoksista.
Kevätuhri kertoo kevään kunniaksi järjestettävistä pakanallisista menoista, jossa yhden neidon on tanssittava itsensä kuoliaaksi. Kuulinko ja ymmärsinkö kaikkea tästä? En varmaankaan, mutta Hesarin otsikon kanssa on helppo olla samaa mieltä: Kevätuhri puhkesi rytmiraivoon.Niin kuin huomasit, tämä ei ollut musiikkiarvostelu. Siihen minusta ei edes olisi, mutta sanon sentään jotain: fagotin soittoa oli hieno kuunnella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti