Olen aina rakastanut tanssimista, mutta silti olen elämässäni tanssinut aivan liian vähän. Ja nyt en puhu mistään taiteellisesta tanssista vaan ihan vanhanaikaisesta paritanssista, joita kesäisin lavoilla tanssitaan. Tai siis ainakin ennen tanssittiin. Tänään näitä paikkoja ei taida olla kovin paljon jäljellä.
Pohdimme ystävieni kanssa, missä voisimme käydä tanssimassa. Jos menemme lavoille, niin luultavasti tämän ikäiset saavat istua seinän koristeena.Joissain vanhempien ihmisten palvelutaloissa tanssitaan, mutta ei sekään käy meille. Epäilemme niissäkin paikoissa miesten riittävyyttä ja toisaalta miesten kuntoa. Nojataanko vai tanssitaanko?
Koirani ei tykkää enää pitkistä eikä varsinkaan vauhtilenkeistä. Kun odottelen kaveriani pois heinien nuuskinnasta, yleensä siinä joutessani venyttelen. Mutta eräänä aamuna kaikki oli yhtäkkiä toisin. Laitoin (minäkin!) kuulokkeet korviini ja annoin puhelimesta soida muistojen bulevardin.. Tuli monta kappaletta rytmikästä menoa, tuli rumbaa ja sambaa ja bossanovaa. On ihan mahdotonta, että jalkani pysyisivät paikoillaan, kun korvat saavat täysannoksen rytmiä. Siinäpä sitten keskellä katua (tosin vähän syrjässä valtatieltä) antauduin musiikin vietäväksi. Ilmaisin itseäni kuin olisin tanssilattialla hyvänkin tanssittajan viemänä.
Tietysti mielessä kävi, jospa joku näkee. Mutta mitä sitten? Ei tanssimisella vielä kylähullun mainetta saa, mutta hyvän olon sillä kyllä sain. Minulla oli hauskaa. Syke nousi ja rytmikkään menon jälkeen oloni oli ihanan kevyt.
Siis lopultakaan ei ihminen kovin paljon tarvitse riemuitakseen täysillä syksyisestä aamusta.
Saksalaisen taidemaalarin Otto Dixin näkemys paritanssista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti