On alkamassa
varsinainen kirjallisuusvuosi. Varsinkin, jos ottaa tavoitteekseen lukea kaikki
ne lukemattomat kirjat, jotka ovat 101 – kirjan listassa. Oma listani jäi aika
pitkäksi. Piti ihan tarkkaan katsoa eikä
vain ihan katsoa, vaan myös luetteloida kirjat, joita en ole lukenut. Tarkoitan
siis kirjallisuustoimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin listaa Suomi 101 –
kirjaa. Paljon tuttuja kirjailijoita, paljon tuttuja kirjoja.
Kirjojen valinta
on ollut mielenkiintoinen. On ollut varmaan vaikeaa valita, mitä ottaa, mitä
jättää. Tuskin listoja on koottu siltä pohjalta, kuinka moni tykkää ja mikä on
ollut kirjan kaupallinen menekki. Muutamat vanhemmat kirjat ovat itselleni tulleet
melkein paremmin tutuiksi niistä tehtyjen elokuvien kautta kuin itse kirjoina. Olen
joskus lukenut Aino Räsäsen Helena – sarjan, mutta niistä tehdyt elokuvat taidan
osata melkein ulkoa. Valentin Ruma Elsa on muistissani vain Eeva-Kaarina
Volasen kautta ja Peltosen Elmokin nimenomaan radiokuunnelmana. Hella
Wuolijokea en ole lukenut, mutta tutuksihan kirjailija on tullut Niskavuori –
filmeistä. Merkkasin Outsiderin Kilroy oli täällä, luetuksi, mutta löysinkin
hyllystäni Hilja Valtosen kirjan Kilroy sen teki. Menivät Kilroyt sekaisin.
Sinällään hauska juttu, että olen Kilroyni saanut palkintona
pöytätenniskilpailuista.
Toivo
Pekkasen Tehtaan varjossa olen lukenut joskus kauan sitten. Kirjahyllystä
löytyi viisi Pekkasen kirjaa, jotka ovat tulleet perintönä. Ehkä ne ovat myös
sen takia jääneet lukematta. Kirjan ”Mies ja punapartaiset herrat” etusivulla
oli omistuskirjoitus: ”Lepohetkiksi luettavaksi sairaan miehen omituisia
mietiskelyjä”. Kirjoitus on päivätty
Helsingissä marraskuussa 1950. Pekkanen kuoli seitsemän vuotta myöhemmin. Omistuskirjoitus
tuo kirjailijan heti eri tavalla lähelle, vaikkei se ollutkaan minulle
kirjoitettu. Kannattaisikohan pyyhkiä pölyt pois vanhoista kirjoista ja lukea
aluksi vaikka Toivo Pekkasen ja Unto Seppäsen kirjoja?
80 –luvun kirjoista
kiinnitin huomiotani Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavaan lehmään. En
muista kirjaa lukeneeni. Selasin sitä ja luulen, etten lue nytkään. Aika
älyttömän tuntuinen tämä ”suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta”.
Pääosissa ovat Mika Tiivola, Kalevi Sorsa, Jouko Turkka ja Rauno Kärki. Kai
tämänkin kirjan valinnalle on joku viisaus ollut.
Ennen kuin
alan näitä kaikkia kirjoja ahmia, taidan kuunnella kirjaa koskevat keskustelut radiosta
ja vasta sitten päättää, ansaitseeko tämä kirja minun aikaani. Toisaalta taas, lukulistasta
ei tule kauhean pitkä, koska siitä putoaa heti kättelyssä monta kylätaskua
pois.
Joulun anti
oli kaksi uutta kirjaa ja yksi uusi kirjailija. Riitta Jalosen Kirkkaus on
hieno kirja. Se on kertomus uusiseelantilaisesta Janet Framesta, jota hoidetaan
psykiatrisessa sairaalassa. Naisesta, josta tulee kuuluisa kirjailija. En osaa
tarkkaan sanoa, mikä tässä kirjassa minua niin syvältä kosketti, mutta en olisi
millään malttanut laskea sitä käsistäni. Riitta Jalonen kirjoittaa kauniisti ja
onhan tämä tarina – vaikka siinä osa onkin fiktiota – myös ihan todellisuuteen
perustuva. Tällainen kirjallisuus koukuttaa minua.
Sitten tämä
toinen kirja Nora Webster, jonka kirjoittaja on Colm Tóibín. Tämän irlantilaisen
kirjailijan kirjat olen tähän saakka ohittanut. En ohita enää. Tóibín on
mukavaa luettavaa. Hänen lauseensa ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirja kertoo
leskeksi jääneestä Nora Websteristä, joka vähitellen murtautuu surustaan ulos. Tóibín
ei mässäile tunteilla, hän kirjoittaa niistä lähes asiallisesti. Kirjassa ei
myöskään ollut mitään suurta kohokohtaa eikä edes sen loppu ollut mikään
huipentuma, mutta se oli miellyttävästi kerrottu, lämmin tarina irlantilaisnaisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti