Miltä
tuntuisi olla sata vuotta vanha? Tai jopa vielä vähän vanhempikin. Ihan
kauheasti ei houkuta. Paitsi tietysti
jos olisin hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin päänkin toimivuuden puolesta.
Mikään ei vakuuta, että näin tulisi olemaan. Vielä meihin ei ole asennettu
ikuisen elämän robottia. Tieteiskirjoissa näitä on ollut jo kymmeniä vuosia.
Heihin on saatu jopa tunteita. Tai oikeammin kyllä, meidät on saatu tuntemaan
että niillä on tunteita.
Viisi kymppiä on tänään ihan eri ikä kuin
vielä 60 – luvulla. Sanoisin että siinä iässä ihminen on monella tapaa oikein
hyvä eivätkä eletyt vuodet ole vieneet vielä mitään olennaista pois. Itselläni
sen vuosikymmenen täyteen tuleminen ei tuntunut missään. Mieheni sanoi, että
mennään nyt vielä autolla kiertämään Eurooppaa niin kauan kuin sinä jaksat
ajaa. (Hänellä ei ollut ajokorttia). Naurattaa vieläkin, kun tämän muistan.
Siitä eteenkinpäin kulki monta vuotta tosi lujaa. Melkein kuusikymppisenä ”opin”
vielä golfinkin.
Mutta siitä ei pääse
mihinkään, että muutoksia tapahtuu. Onneksi
niin vähitellen, ettei niihin oikeastaan edes kiinnitä huomiota. Paitsi jos
laittaa lukulasit silmilleen ja katsoo ihoaan suurentavalla peilillä. Pitikö
katsoa! Muutos on aluksi enemmän ulkoinen kuin sisäinen, mutta vähitellen
huomaa muuttuvansa. Kaikki jutut eivät kiinnosta niin kuin ennen, mutta myös
kiinnostus uusiin ja erilaisiin asioihin saattaa herätä – tai sitten ei.
Pahimmassa tapauksessa jää pitämään seuraa televisiolle.
Omassa
vanhenemisessani pidän paljon siitä, etten enää kauheasti välitä mitä muut
ajattelevat. Tai jos nyt ihan vähän välitänkin, en anna sille niin paljon
painoa kuin ennen. En myöskään osaa sanoa, miten meillä suhtaudutaan vanhoihin
ihmisiin. Nyt en tarkoita palvelukotimaailmaa, vaan ihan tätä arkea – elämää kaupoissa
ja liikennevälineissä. Tietämättömyyteni johtuu ehkä siitä, etten vielä
tarvitse muiden apua. Ehkä näkisin tätä puolta tarkemmin, jos olisin vaikkapa
huonosti liikkuva. Puhelinmyyjät ovat luku sinänsä. Ainakin he, jotka tietävät
syntymävuoteni. Puhuvat kuin vähäjärkiselle.
Ystävällisyys
on tärkeää meille kaikille. Mutta nykyään ei ilon hetkienkään tarvitse olla
suuria gaalajuhlia. Vähempikin kiva riittää. Vaatimukset vähenevät, enää ei tarvi saada kaikkea. Se helpottaa elämää.
Jos on
pitänyt itsestään hyvää huolta, seitsemäänkään kymppiin ei maailmaa romahda. Sellaisen
muutoksen itsessäni löydän, että olen alkanut ajatella, kuinka monta hyvää vuotta
minulla on jäljellä. Vaikka kuinka kuntoilisin, uisin ja jumppaisin ja
kävelisin rappuja, tulee päivä, jolloin ”väsy” iskee. Jolloin ei ole enää
mitään tehtävissä. Onko minulla hyviä vuosia jäljellä viisi vai kymmenen tai
vähemmän.? Onneksi tätä asiaa ei voi ennalta tietää. On vain elettävä tätä
päivää niin, että se on enemmän ilon kuin turhan murehtimisen puolella. Kumma,
ettei tällainen jäljellä olevien vuosien ajattelu ollenkaan ahdista. Meidät on
varmaan rakennettu niin viisaasti, että kaiken loppumisen hyväksyy.
En niinkään
mieti mitä tekisin näillä vanhuusvuosillani. Jos jatkan tätä samaa rataa kuin
viime vuodet, ajankäytöllisiä ongelmia ei tule. Etenkin, kun on otettava huomioon
se, että tulevaisuudessa (nyt jo) teen kaiken puolta hitaammin kuin ennen ja
että puolet ajastani kuluu hukkuneitten tavaroitten etsintään. Arkipäiväni
luultavasti täyttyy tällaisista haasteista.
Siis miksi
tällaista mietin ja tästä kirjoitan? No kun taas on syntymäpäivä ovella. Niitä
on ihan yhtenään.
Helsinki Lux - kaunis valokukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti