Onpa ihana tunne, kun pakastin on tyhjä. Ihan oikeesti
tuntuu hyvältä. Syksyllä siellä oli tiiviisti pakattuina yli kymmenen litraa
mustikoita, oli puolukoita, oli pari ämpärillistä kantarelleja ja suppiloita,
oli monta litraa Alppilan puskista poimittuja meheviä vadelmia. Kaikki on nyt
syöty. Iloitsen siitä, ettei tarvitse pähkäillä, miten kesällä käyttäisin
vanhenevat marjat.
Enää ei kuulemma ole
superfood –ruokaa olemassakaan, että se oli vain sellainen nimi, jolla
haluttiin korostaa marjojemme arvoa.
Ovat ne sitten sitä tai tätä, minulle ne ovat superia. Viime kesä oli aivan
erityinen villivadelmien osalta. Ainakin Alppilan ja Stadionin ympäristön
puskat suorastaan notkuivat näistä herkkumarjoista. Poimijoita oli, mutta
paljon jäi poimimattakin. Vaatii se tietty viitseliäisyyttä mennä
puskiin, mutta toisaalta, eipä tarvinnut edes rämpiä metsässä.
Olen vuosien ajan yhä
enemmän liukunut syömään kasvisruokia ja myös miettinyt, miksi en lopettaisi
kokonaan lihansyöntiä. Luopuisinko lampaastakin, tulisiko nyhtökauralla yhtä
hyvä bolognese kuin jauhelihasta, mikä korvaisi mustanmakkaran? Ainakin
soijarouheella tehty makaronilaatikkoni oli surkea. Luovutin jo yhden kokeilun
jälkeen. Silti en oikeastaan epäile
ollenkaan, etteikö ruoka ilman lihaa olisi aivan yhtä maukasta kuin lihan
kanssa. Tai parempaakin. Kyse on
paljolti viitseliäisyydestä opetella uusia ruokia, uusien aineiden käyttöä. Härkäpapurouhetta olen syönyt jo yhden
paketillisen. Siitä tuli herkkuni hetkessä. Nyhtökauran kanssa on vähän
vaikeuksia.
Luin eläinten oikeuksien
puolustajan Elisa Aaltolan haastattelun. Hän on vegaani. Juttu sai minut vähän
enemmän perehtymään vegaaniruokiin. Lähtökohta on siis se, että vegaani ei syö
mitään eläinperäistä. Se on minusta aika kova valinta. Ei maitotuotteita, ei
maidosta tehtyä juustoa, ei munia eikä edes kalaa. Nykyään on ainakin pääkaupunkiseudulla
saatavissa korvaavia tuotteita, joten ruoan löytäminen ei liene iso ongelma. Elämme hyvin erilaisia aikoja kuin vaikkapa
viisitoista vuotta sitten. Silloin kasvisruokailija sai pidoissa kuin pidoissa
tyytyä leipään ja perunasalaattiin. Vegaanilla vaikeudet olisivat olleet vielä
paljon kovemmat.
Vegaania minusta ei voi tulla, koska suomalaisesta kalasta
en halua luopua.
Mutta jostain on luovuttava tai on haettava ruokalautaselle
uusia vaihtoehtoja.
WWF kertoi, että meidän
suomalaisten ylikulutuspäivä oli jo 3.4. Eli onnistuimme noin kolmessa
kuukaudessa kuluttamaan koko vuodeksi tarkoitetut luonnonvarat. Jos kaikki
kuluttaisivat niin kuin me suomalaiset, tarvitsisimme noin kolme maapalloa
lisää.
Yikulutuspäivä herättää jo sanana syyllisyyden tunteen.
Siihen sisältyvän viestin pitäisi saada meidät, jos ei vielä toimimaan, niin
ainakin ajattelemaan asiaa. Ehkä se vaikuttaakin,
luultavasti ainakin nuoriin ihmisiin enemmän kuin vanhempiin. Sikäli siis on toivoa. Mutta ei meiltä mahdottomia toivota:
lihapäiviä vähemmän, enemmän kasviksia, kestävästi pyydettyä kalaa ja
ruokahävikki pienemmäksi. Samalla kun annamme toivoa paremmasta maailmasta,
ehkä ihan oma vatsa ja mieli voivat paremmin. Pienistä asioista on kysymys.
Mutta asioista, joissa ei vastuuta voi siirtää niille toisille.
Vadelma sopii muuhunkin kuin jäätelön seuraksi. Aivan erinomaista se on lehtisalaatin
kastikkeena: rypsiöljyä, valkosipulia, pippurit, suola, dijon-sinappia,
vadelmaviinietikkaa ja vadelmahilloa.
Muuta
ei tarvita, on herkku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti