Joskus kun en muuta jaksa, roikun somessa. Eilen illalla
ajattelin, että tämä tiistai olisi hyvä päivä pitää sometaukoa. Hallitus kaatuu,
mutta eipä siinä nyt ole paljon seurattavaa. Jossain vaiheessa puolenpäivän
jälkeen kurkkasin twitteriä ja se oli sitten menoa. Alkoi koko iltapäivän
kestäneen jännitysnäytelmän seuraaminen. Koirakaan ei meinannut pissalle
päästä, kun oli ihan pakko seurata muuttuvia tilanteita.
Olihan se lähtö kova liike. Ehkä vähän helpommaksi sen teki lähtijöille
heidän määränsä. Enemmistö sanoi
hyvästit puoluekokouksen juuri valitsemalle puoluejohdolle. Olisiko ollut muuta
tietä? En osaa sanoa, olivatko puoluekokouksen valinnat tarkoituksellisia vai
ei. Kuten sanottu, älykäs ja
analyyttinen Halla-aho saattoi haluta itselleen ikioman käsikassaran, jolla
toteuttaa EU-vastaista ja maahanmuuttovastaista maailmankuvaansa. Puolueen,
jossa ei tarvitsisi himmailla sanomisiaan, vaan voisi sanoa niin kuin
ajattelee.
Halla-aho sanoo
ajattelevansa ihmisistä myönteisesti. Tätä on vaikea uskoa, kun on lukenut hänen
tekstiään ihmissaastasta ja toivomuksia raiskattavista naisista. Toisaalta hämmentää
suuresti se, että eihän Halla-ahon ja Terhon yhteiskunnallinen ajattelu mitenkään
eroa toisistaan. Paikoin Terho on jopa
Halla-ahoa jyrkempi.
Mutta tämä mitä nyt
tapahtui, ei kai sitten lähtenytkään linjaeroista, vaan uuspersujen ryhmässä
olevat loukkaantuivat syvästi siitä, miten puoluekokous oli juntattu. Puolue
vallattiin niin, ettei johtopaikoista jäänyt edes rikkahippusia toiselle
osapuolelle, soinilaisille.
Nyt siis toinen puoli
perussuomalaisten ryhmästä (enemmistö) on hallituksessa, entiset ministerit
jatkavat tehtävissään, mutta vähemmistö muuntuu oppositioksi. Eduskunnan
keskustelu- ja kyselytunnit saattavat tulla entistä värikkääämmiksi.
Mutta eihän jakautuminen tähän jää. Meppiryhmäkin menee
kahtia. Mitä tapahtuu kuntien
valtuustoissa ja puolueyhdistyksissä? Mitä tapahtuu ihmisten kesken? Jakautuminen
kahteen tarkoittaa sitä, että vielä viikonloppuna olimme me, tänään olemme me
ja ne. Ja tämä menee läpi koko puolueväen. Siinä taistelussa ei jää paljon
aikaa ajatella tavallisen ihmisen asioita, vaikka kaiken tekemisen sanotaankin
lähtevän juuri tavallisen ihmisen puolesta.
Uuspersut tullaan
erottamaan puolueesta. Kahden vuoden kuluttua pidettävien vaalien aikaan he
eivät voi olla enää vain ryhmä, vaan heidän on järjestäydyttävä puolueeksi. Se
alkaa nimien keruulla. Tai sitten he liittyvät muihin puolueisiin.
SDP hajosi kahtia
1950 –luvulla ja oli yhtenäinen vasta 1970 –luvulla. Tappelu oli pitkä ja
raastava. Se rikkoi ihmisten väliset suhteet monilla paikoilla ikuisiksi
ajoiksi. Riidan syyksi sanottiin silloin
ulkopolitiikka, mutta vahvin tekijä taisi kuitenkin olla ihmisten kunnianhimo. Varmasti moni on jälkeenpäin miettinyt,
kannattiko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti