Olisinko lukenut tämän kirjan, jos olisin tiennyt millainen
se on? Voisin kysyä myös, haluanko tietää kaikesta siitä pahasta mitä aikuiset
ihmiset tekevät lapsille ja nuorille. Milloin kirkon suojassa, milloin
harrastuksissa, kotona, kaikkialla. Eikä vain silloin ennen vaan koko ajan.
Tänäänkin. Lähes päivittäin saamme lukea
seksuaalisesta väkivallasta, jonka uhreja ovat nuoret. Pojat ja tytöt.
En lopettanut kirjan
lukemista siinä vaiheessa kun tajusin mistä on kyse. En sulje tältä maailmalta silmiäni – miten voisinkaan
– mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampaa on näiden rumien asioiden
kohtaaminen.
”Pieni elämä” on yi 900 sivua käsittävä kirja, joka kertoo neljästä
opiskelutoverista New Yorkissa. Ennen kaikkea kirja kertoo Judesta. Se on kertomus hänen lapsuudestaan, munkkiveljien
suorittamista pahoinpitelyistä ja raiskauksista. Ja elämästä poikaprostituoituna. Vuosia
kestänyttä hyväksikäyttöä hän ei pysty aikuisenakaan unohtamaan, vaan se seuraa
koko ajan mukana. Vaikka Jude menestyi ja kouluttautui huippujuristiksi, hän ei
kyennyt, ei osannut puhua ja purkaa omia kokemuksiaan vaan eli kuin niiden
vankina. Menneisyys vaurioitti syvältä. Se
myös määritti hänen ihmissuhteensa. Uskallanko luottaa, uskallanko rakastaa.
Judella oli lähellään useita ihmisiä, jotka osoittivat
hänelle hyväksyntää ja rakkautta. Hän sai jopa uudet vanhemmat. Se ei kuitenkaan
riittänyt, se ei ollut tarpeeksi, tai tavallaan, kaikki oli myöhäistä.
Hanya Yanagiharan kirja on hyvin pakahduttava. Se
laittoi tunteet liikkeelle. Ehkä on liioittelua sanoa, että olin miltei koko
kirjan lukemisen ajan kuin vereslihalla muttei paljon toisinkaan.
Kaikesta pahasta huolimatta kirjaa voi silti sanoa myös
rakkauskirjaksi. Siinä on paljon vankkaa
ja syvää rakkautta ja ystävyyttä. Hyvin kauniita kohtauksia kahden miehen
välisestä rakkaudesta, vaikka kirja ei olekaan sinällään homoista kertova.
Yritin lukea kirjaa iltalukemisena, mutta aina se ei
onnistunut. Ja jos lukeminen
onnistuikin, sitten ei nukkumisesta tullut mitään. Itketti vain ja tuntui
pahalta.
Kun olin lukenut noin 300 sivua, mietin, miksi tämä
kouraisee niin syvältä. Tietysti vastaus on siihen selvä. Ei ole mahdollista
lukea tuskaa tuntematta kirjaa, jossa lasta käytetään julmasti hyväksi.
Kun olin puolivälissä, ajattelin, nyt tämä jo saisi riittää.
Miksi lukea kirjaa, joka vie yöuneni ja annan kirjan tapahtumien kertautua
unissani. En kuitenkaan jättänyt kirjaa
kesken, ja hyvä niin. Sillä olihan siinä myös paljon hyviä ja valoisia hetkiä.
Se oli vaikeasta aiheesta koukuttavasti kirjoitettu kirja.
On kirjoja, joita voi lukea aina uudelleen. Tätä kirjaa en
haluaisi lukea. Mutta silti sanon, lukemisen arvoinen kirja. En olisi toivonut, että se olisi jäänyt
minulta lukemattomien kirjojen joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti