Tänä kuumana kesänä olen lukenut vahvoista naisista kertovia
kirjoja. Ja ajatellut, että onko naisen
aina pakko jaksaa. Miksei voisi vain heittää lössiksi, antaa asioitten edetä
omalla painollaan. Tietenkään elämä ei
ole näin yksinkertaista. Ei edes
kirjoissa saati todellisuudessa. Sally
Salmisen Katriina ja Antti Heikkisen Mummo kertovat vahvoista ja aika
ehdottomista naisista. Mutta myös
rohkeista. Miehiäkin on mukana,
tietysti, mutta he ovat aivan kuin sivuosassa. Kuka minkäkinlainen renttu tai muuten vaan
saamaton.
En oikein tiedä mitä odotin Mummosta, koska Antti Heikkinen
on täysin uusi tuttavuus. Eikä kirjan
takakannen tekstikään innostanut. Siinä sanotaan kirjan olevan kunnianosoitus
suomalaiselle naiselle. Heti syntyi
epäilys, millaiselle kaapinpäälle mummot kirjassa nostetaan. Hyvällä tavalla
nostettiin. Mummo on sekä kaunis sana että se herättää lämpimiä muistoja omista
mummoista. Heikkisen mummo ei ole lapsille lepertelevää
lajia. Hän ei liioin ole iltasatuja lapselleen lukeva. Heikkisen kirjasta puuttuu
miltei tyystin tällainen mummous.
Kun kirjan ensimmäisellä kolmella sivulla nainen huitaisee
miestä leipälapiolla takaraivoon niin että veri lentää ja mies vuorostaan lyö
miestä kirveellä, oli hetken sellainen olo, että mitäs kirjaa minä nyt olenkaan
lukemassa. Veri lensi, mutta murha jäi
tekemättä. Onneksi vain kirjan alku on näin reippaanpuoleinen. Muunlaista väkivaltaa ja tahtojen taistelua
on sitäkin enemmän.
Kirjaa oli helppo lukea, vaikka se elämä mitä
kirjassa kuvataan, oli kaikkea muuta kuin helppoa. Kansien sisällä on kovaa asiaa kaikesta siitä
mikä meitä koskettaa: vihasta, rakkaudesta, kateudesta, seksuaalisuudesta.
Mummo on kertomus äidistä ja tyttäristä mutta myös petollisista miehistä. Se on
kertomus ihmisen ikävästä toisen luo. Se ikävä on meillä jokaisella. Kun kaipuu
on kova, sitä haluaa uskoa toiseen ihmiseen. Haluaa uskoa vaikka kuinka
tietäisi, ettei kaikki ole totta. Mitään pyhimyksiä Heikkisen naiset eivät ole. He ovat ihmisiä tunteineen ja haluineen.
Heikkinen käyttää hauskasti murretta. Kuten kuvaus Maijan siskosta:
hän on mieskasvoinen. Pidin siitä miten kirjailijan henkilöt puhuvat. Nyyhkytyksiä on vähemmän, kiroilua enemmän. Teksti on elävää ja kieli hetkittäin hauskaa. Sitä on mukava lukea.
”-Oot sinä
vättönen mies, kivahti äiti.
-Ranttamurimuramurallallei,
lauloi isä kömpelösti ja läpsäytti äidin kannikoita.
Äiti
tiuskaisi ponnettomasti.
Se hetki jäi Maijan mieleen oikein mukavana, kauneimpana ja
ainoana muistona isän ja äidin välisestä hellyydestä.”
Heikkisen ihmiset ovat aika ehdottomia. Yksi luottaa Jumalaan,
toinen kommunismiin. Eikä pahoja oloja pureta eikä niistä puhuta.
Niin kuin Maija sanoo: Tässä talossa ei ole keskusteltu ennenkään ja tässä
asiassa ei sitäkään vähää.
Huonostihan
siinä käy:
”Maijan alahuuli alkoi höplöttää. Sitten hän itki elämänsä
viimeisen itkun ja antoi periksi. Maija lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi
luottamasta, hän lakkasi tunnustamasta ikäväänsä ja kasvatti itselleen niin
kovan kuoren, ettei ihmistä sen takana enää näkynyt.”
Kirjan lukeminen herätti mukavalla tavalla mieleen omat
mummoni. Eivät hekään 1800 –luvun lopulla syntyneinä ihan helppoa elämää
saaneet. 1920- ja 1930 –luvuilla elämä maaseudulla oli usein hyvin köyhää. Se
oli sinnittelyä päivästä toiseen. Ehkä molemmat mummoni myös kahlitsivat
tunteensa, ainakaan he eivät koskaan puhuneet omasta elämästään nuorena. Tai
sitten olin liian nuori sitä ymmärtämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti