Nousipa sotapoikien kasvisruokailusta äläkkä. Ainakin some
kihisi. Taitaa kulua vielä vuosia, ennen kuin kasvisruoka on normaalia ruokaa.
Uskon kuitenkin sen osuuden lisääntyvän, vaikka on myönnettävä, että näin
vanhemmalla iällä kasvisruuan tekeminen vaatii vähän vaivannäköä. Ei ole helppoa rakentaa ruokailua
säännöllisesti linssipihvien ja papupaistoksien varaan. On perehdyttävä resepteihin ja tutustuttava
uusiin ruoka-aineisiin. Tilannetta
helpottaa, jos ruuanlaitto tuntuu mukavalta. Silloinhan sitä aivan himoaa
uudenlaisia kokeiluja. Eikä se silloin ole ikäkysymys. Mutta jos ruoka tarkoittaa vain vatsan
täytettä, silloin jämähtää helposti tuttuihin ruokiin.
Yksin asuvan ei tarvitse välittää kuin itsestään. Jos ei muu huvita, voi vähän oikaista ja keittää parit potut ja paistaa kabanossin. Eihän
sitä jaksa joka päivä olla tarkka ravintokriteerien täyttymisestä, salaateista ja sen sellaisista. Kun on riittävän (?) vanhaksi elänyt, onko
sillä niin väliäkään? Toisaalta on hyvä tehdä itselleen ruokaa, koska silloin
tietää syövänsä hyvin. Ihmisellä pitää olla rutiineja. Myös siksi päivittäinen
ruuanlaitto on hyvä asia.
Onhan ne minullakin omat pinttyneet ruokatapani. Jos
myynnissä on ahven-tai kuhafileitä, ostan. Niihin en kyllästy. Eräänä päivänä
Onni sanoi, nyt on tuoreita muikkuja, ota niitä. En ollut aikoihin valmistanut
sen paremmin muikkuja kuin silakoitakaan. Nyt ostin. Ja seuraavalla viikolla hain lisää. Annoin
kaloille suolaa, pyöritin ruisjauhoissa ja paistoin voissa valurautapannussa.
Olivat suurenmoista herkkua myös kylminä. Seuraksi keitin perunat, kun en
viitsinyt tehdä perunamuusia. Mutta tein
kotimaisesta pinaatista muhennoksen,
joka täydensi hienosti muikkuherkun. Miten yksinkertaista, ihan naurettavan
helppoa tehdä.
Jotkut ihmiset ovat luonnostaan kokkeja. Olen lähipiiristäni
huomannut, että kokkaaminen ei ole kaikille aikuisillekaan ihan itsestään selvää.
Työvuosien aikana tapahtunut ulkona
syöminen (lounassetelit) ovat taanneet päivittäisen ruuan saannin ja kun ei ole
perhettä, niin mitä sitä itselleen väsäämään ihmeellisiä sapuskoita.
Oma
osaamiseni oli vielä noin kaksikymppisenä aika onnetonta. Muutin silloin maalta
Helsinkiin ja aloitin niin sanotusti oman elämän, joka tarkoitti, ettei ollut
äiti enää tekemässä ruokaa. Ensimmäinen kesä menikin kesäkeitolla ja
talkkunalla. Taisi näihin ruokavalintoihin vaikuttaa myös jatkuva rahapula.
Meitä yksinään eläviä ja myös omassa hyvässä seurassaan
ruokansa syöviä on paljon. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Luku on
parissakymmenessä vuodessa tuplaantunut.
Myös 80 vuotta täyttäneiden yksinasuminen on lisääntynyt.
Yksinään asuva joutuu/saa joka ikinen päivä päättää mitä
syö. Vastuuta valinnoista ei voi siirtää toiselle, vaikka välillä se olisikin
tosi mukavaa. Sanovat myös, että aina pitää kattaa kauniisti. Tähän en suostu,
sillä kaunis kattaushan suorastaan huutaa seuraa. No en sentään ole ajautunut (vielä)
syömään säilykepurkista (paitsi kikherneitä). Jos menen nälkäisenä Alepaan, sorrun
nakkipakettiin. Eivät nekään kyllä
ennätä kypsyä, kun olen jo koirani kanssa ne napostellut.
On hyvä, että tänään puhutaan vahvemmin äänenpainoin myös
ikäihmisille eikä vain urheilijoille proteiinista ja rasvoista. Rasvoista on puhuttu ennenkin. Kun isäni oli jo aika vanha mies, hän kerran
aivan riemastuneena sanoi, enpä olisi uskonut, että ikinä luovun voista. Niin
vain oli vaihtanut voin oivariiniin. Tämä ei tietysti koskenut uusien
perunoitten aikaa.
Entäs nyt
armeija?
Puolustusministeri on pyytänyt selvityksen ja antaa tarvittaessa
poliittista ohjausta Leijona Cateringille.
Miten tulinkin ajatelleeksi Neuvostoliittoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti