Onko surullisempaa näkyä kuin luhistumassa olevat, hylätyt
talot? Taloista näkee, että ne ovat väsyneitä elämään, nurkat repsottavat,
sadevesi tunkee sisään, home valtaa alaa. Vielä surullisemmaksi tulen, kun
muistan taloissa asuneet ihmiset. Heistä aika on jättänyt jo vuosikymmeniä
sitten, mutta talot ovat jääneet. Ne eivät ole kelvanneet kenellekään. Jokuhan nämäkin omistaa. Ehkä ovat myyneet tontteja kunnalle, mutta
kun eivät ole saaneet pyytämäänsä, siihen ovat sitten saaneet jäädä lahoamaan.
Vastaavia esimerkkejä kuin tämä syntymäpitäjästäni Keikyästä (nyk. Sastamala)
kertova, on varmaan lukuisia kaikkialta Suomesta. Äitini kotitalo näytti myös
olevan tyhjillään. Ruohottunut pihamaa ja maan sisään vajoamassa oleva
saunarakennus kertovat ettei talossa ole pitkään aikaan asunut ketään. Kuka haluaisi
ostaa hiljaisesta pitäjästä talon? Näkymä joelle olisi aika hyvä, mutta se ei
taida riittää.
Matka Keikyän pitäjän
Pehulan kylään on kuin matka omaan nuoruuteeni. Kylä ei ole enää entisensä, mutta enhän sitä
ole itsekään. Tuttujakaan en juuri enää tapaa, ja jos joku tuttu tuleekin
kylätiellä vastaan, en tunnista.
Vuolaana pitäjän halki virtaava Kokemäenjoki on sentään ennallaan. Tukkilautat
eivät kuitenkaan enää virtaa jokea alas. 50 –luvulla se näky oli tuttu. Tukit myös
houkuttivat juoksemaan tukilta toiselle. Liukkaiden ja pyörivien tukkien päällä
loikkiminen ei ollut ihan vaaratonta hommaa.
Nyt ovat kukat vallanneet tukkirännin. Poissa ovat myös tukkilaiset. En tiedä, kuinka paljon oikeasti on ollut tukkilaisromantiikkaa, elokuvia ainakin on
aiheesta tehty, mutta kyllähän me tytöt niitä tukkipoikia vilkuilimme.
60 –luvulla oli vielä Yhdyspankkia, oli KOPpia,
säästöpankkia ja osuuspankkia.
Lähiaikoina kylästä on häviämässä se viimeinenkin pankki. Oli kauppojakin. Oli E-osuusliikettä, oli
yksityiskauppoja ja kirjakauppakin. Nyt on jäljellä K –kauppa. Oli työväentalo ja oli seuraintalo.
Työväentalosta on jäljellä muistokivi. Keikyän veroäyri oli 50 –luvulla sama
kuin rikkaan Kauniaisen.
Vaurautta pitäjään tuoneen tehtaan ansiosta saimme montaa
hyvää kuten urheilu-ja uimahallit. Elokuviakin näytettiin kaksi kertaa
viikossa. Se maailma huumasi minut
täysin. Sitä vielä täydensi Elokuva-aitta. Tehtaan johtajan rouvalle (silloin todella
rouviteltiin) tuli lehti, jonka hän antoi äidilleni. Sen lehden kautta minä sukelsin tähtien
maailmaan, komeitten miesten ja olkaimettomia iltapukuja yllään kantavien
kaunottarien maailmaan. Tästä huumasta en ole täysin vapautunut vieläkään.
Kun parikymppisenä on lähtenyt kotoa suureen maailmaan, on
välimatka jo aika pitkä. Sen vuoksi on jännittävää havaita, miten pienen
paikkakunnan kapeat kylätiet, puinen kansakoulu (joka kohta puretaan),
riippusilta, jokiranta ja tietyt talot muistuttavat niin vahvasti omasta
nuoruudesta. Vaikka olen valtaosan elämästäni ollut helsinkiläinen, niin siellä
jossain sielun sopukoissa näyttää säilyneen pieni paikka – ei Sastamalalle,
vaan Pehulalle.
Entä jos olisinkin jäänyt sinne, olisinko toisenlainen ihminen
ja olisinko elänyt paremman elämän? Enpä ole sitä pohdiskellut, koska jostain
kumman syystä tunsin silloin ja tunnen vieläkin, ettei lähtemiselle ollut
vaihtoehtoja. Aina vain järkyttää tämä ajan kuluminen.
Eihän siitä ole kuin hetki, kun tukkipoikien
vihellykset saivat likan posket punoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti