Äijäpolitiikkaa

Olenko kyynikko vai idealisti? Tätä olen viime päivinä miettinyt.  Sisälläni oleva kyynikko on vahvasti nostanut päätään, valitettavasti. Kun politiikka näyttää rumat kasvonsa, tulee sellainen hälläväliä olo. Hoitakaa hommanne, mitäs minä tähän sotkeudun. Melkein alan ymmärtää heitä, jotka eivät äänestä. Sentään vielä melkein.

Ulkoministerille haluttiin epäluottamuslausetta, koska hän on jatkuvasti esittänyt Suomen linjan vastaisia näkemyksiä. Siniset tekivät asiasta hallituskysymyksen. Sitten äänestettiin hallituksen luottamuksesta, kuten pääministeri sanoi.  Niin että miten tämä nyt oikein menikään! Ainakaan ei äänestetty siitä asiasta, mistä oli esitetty epäluottamuslausetta.

Tällainen meloni/omena –päässä Soini, saa minut kysymään, onko pelkkää idealismia ajatella, että politiikkaa todella oikeasti voidaan toteuttaa periaatteita kunnioittaen? Kohtaako jokainen puolue vuorollaan sen, että realiteetit ajavat arvojen edelle? Vai voisiko ajatella, että tällä surullisella näytelmällä on myös seurauksensa ja että se parhaimmillaan saattoi olla myös opetus. Eli se, että poliitikkojen oikeasti odotetaan toimivan niiden arvojen pohjalta, joihin he uskovat.

Nyt Orpo ja Sipilä olivat ulkona kuin lumiukot. He eivät ymmärtäneet miten tärkeästä asiasta oli kyse.  En epäile, etteivätkö hekin ajattele, että naisten ja tyttöjen oikeudet ovat ihmisoikeuksia, myös abortti.  Mutta selvästi tässä äijäkulttuurissa he eivät kyenneet näkemään miten tärkeänä pidetään sitä, ettei näissä asioissa viestitetä eri tavalla myöskään Suomen ulkopuolella. 

Minusta on tavattoman irvokasta, että Soini ei tehnyt elettäkään pahoitellakseen tekojaan vaan päinvastoin hänen rehvakkuutensa näkyi ja kuului. Totta kai politiikassa tarvitaan kompromisseja. Puolueissa ajatellaan asioista eri tavalla eikä kukaan voi aina saada kaikkea tahtomaansa.  Mutta silloin ollaan väärällä tiellä, kun valta ohittaa periaatteet, kun hillotolpan säilyttäminen on kaikkein tärkeintä. Loppupeleissä voi kyllä käydä niin, että hillot ovat homeessa.

Jossakin sääliteltiin naiskansanedustajia, kun heidän on pakko äänestää inhoamaansa Soinia. Minä en sääli, sillä itsehän määrittelivät pakkonsa. Tällaisen näytelmän jälkeen ei paljon tarvitse taivastella, miksi politiikan uskottavuus pysyy matalalla. Luottamusta ei saa puheilla. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuusajattelun on toteuduttava arkipäivässämme, muuten se on pelkkää idealismia ja sananhelinää. Sama eduskunnassa. Asioita, joissa poliitikot voivat näyttää parhaat puolensa, riittää. On muutakin kuin sotea.

Twitterissä Maria Loima kiteytti hyvin:

 Vuonna 2018 Suomella on ulkoministeri, jonka aborttikanta on kivikautinen, sisällissotien runtelemissa maissa kuollaan nälkään, ilmaston lämpenemiseen ei vieläkään ole puututtu kunnolla ja helsinkiläisten naisten vuositulot ovat 10000 euroa miehiä vähemmän.

Heikki Pitkäsen surullinen puupiirros kuvaa hyvin kyynikon tunnelmia.