Kun on ne tunteet…

Olihan yksi kurjimmista matkalle lähdöistä mitä elämässäni on tainnut koskaan olla. Tapsuni on pieni sievä pattikoira. Patteja on siellä täällä, pahin on tällä hetkellä hännässä oleva. Se on syksyn mittaan yrittänyt tyhjentyä itsekseen ja pari kertaa se on miltei tyhjennetty.  

Olin viemässä Tapsua hoitopaikkaan matkani ajaksi, kun huomasin auton takapenkillä todella levottoman ja häntäänsä vilkuilevan koiran. Ei muuta kuin suoraan lääkäriin, saatiin illaksi aika ja taas pattia viillettiin auki.  En ole ikinä selvittänyt, oikeuttaako koiran sairaus peruuttamaan matkan.  Sillä hetkellä ajattelin, etten voi tuota reppanaa jättää kenellekään.  Tiesin kuitenkin voivani luottaa ystäviini ja niinpä jätin lääkkeistä pöpperöisen Tapsun heille ja lähdin.

Ja itkin. Luulin jo ajavani ojaan, kun samein silmin ajoin kotiin. Älkääkä tulko sanomaan, että itkisit ennemmin Jemenin lasten takia kuin koiran. Ei se vaan niin mene.  Kuvat sota-alueilta ovat lohduttomia, mutta se on toinen asia. Lähelläni on karvaturri, jonka kanssa olen elänyt kaksitoista vuotta hyvin lähekkäin.  Kyllä tunteet ovat pelissä koirankin takia.

Tunteet tulevat esiin golfissakin. Kun pelaat vieraitten ihmisten kanssa, et voi ikinä etukäteen tietää, millainen ihminen pelikaverisi on. Hiljainen, räiskähtelevä, toisen peliä kunnioittava tai ihan jotain muuta eli puhun käytöksestä. Golfissa on tapana kehua toisten lyöntejä. Kehutaan, vaikka ne aina eivät olisi edes hyviä. Pitemmän päälle se on aika kiusallista. Harvoin itse kehumme onnistuneita lyöntejämme ainakaan kovaan ääneen, mutta epäonnistunut suoritus saattaa saada aikaan aika kovankin manauksen. Se on sikäli vähän hassua, kun pelikaverit ovat jo nähneet, ettei suoritus mennyt ihan nappiiin.  Mutta minkäs teet vyöryville tunteille.

 Pitäisi kuitenkin voida. Oman pelin sujumista ei auta itsensä surkuttelu.  Eikä se, että annat oman pelisi häiriintyä pelikaverin huonosta käytöksestä.  Aina vaan ei saa itseään käännetyksi toiseen suuntaan.  Sain Agadirissä itse pelata mukavissa ryhmissä, joten siltä osin kaikki hyvin.  Sitten vain oli Tapsu, jonka surkeus asui mielessäni koko viikon.

Kyllä golfkentällä (ainakin klubipelaajien tasolla) voi ja saa näyttää tunteita, kunhan sen tekee sivistyneesti.  Ja sehän tarkoittaa kohteliasta käytöstä. Mutta jos sitä ei ole muualla, miten sitä voi olla golfkentälläkään.

Kun olin aamulla hotellin altaalla uimassa neljän saksalaisen kanssa, jokainen heistä tervehti guten morgenillaan.  Hotellin marokkolainen siivooja ei löytänyt sanoja, mutta tervehti hymyllä paljaita varpaitani. Me suomalaiset ohitimme toisemme puhumatta. Mikähän siitä tervehtimisestä tekee niin vaikeaa? Jopa nuorille ihmisille?

Kyllä, Tapsu voi jo paremmin.  Tykkää olla kotona omassa sängyssä. Kuka ei tykkäisi.  Ja kyllä, itku tuli taas kun painoin kasvoni Tapsun pehmoiseen turkkiin.  Huoli oli niin suunnaton.