Joistakin kirjoista voi tulla klassikoita, vaikka niissä ei
olisi mitään ihmeellistä. Yksi tällainen
on Ernest Hemingwayn ”Vanhus ja meri”. Olen joskus kauan sitten lukenut kirjan,
mutta nyt löysin sen uudelleen.
Kauniina syyspäivänä kävelin merenrantoja pitkin ja
kuuntelin tarinaa vanhasta kuubalaisesta miehestä kalassa. Hän oli jäänyt ilman
saalista 84 päivää, mutta hän uskoi onnensa kääntyvän. Ja kyllä, hän sai elämänsä saaliin. Valtaisan
suuren miekkakalan. Tarina ei tietenkään pääty tähän, vaan kala pitää saada
myös Havannan satamaan.
Nyt en siis lukenut
kirjaa, vaan kuuntelin, kun Reino Kalliolahden karhea ja vähän väsyneen oloinen
miehen ääni oli milloin toiveikas, milloin epätoivoinen. Kuulin, miten kädet
kipeytyivät ja miten suolavesi paransi. Vanha
mies teki koko ajan veneessään jotain – jos ei muuta, niin odotti ja
toivoi. Hän uuvutti saaliinsa, mutta hän
uupui myös itse. Vanhus ja meri on toimintakirja,
vaikkei sitä olekaan.
Kirja
ilmestyi vuonna 1952. Life – lehti osti sen oikeudet ja kun tämä koko pieni
tarina julkaistiin lehdessä, myytiin lehden numeroa kahdessa päivässä 5,3
miljoonaa kappaletta. Kirja myös filmattiin. Pääosassa oli monista filmeistään
tunnettu Spencer Traacy. Kirjan
julkaisuvuonna Hemingway täytti 53 vuotta. Pari vuotta myöhemmin hän sai
Nobelin. Kirjailija teki itsemurhan vuonna 1961.
Piti katsoa Wikipediasta kuka on Reino Kalliolahti. Hän syntyi
18-lapsiseen perheeseen. Työskenteli mm. leipurina ja kondiittorina. Elämäntyönsä
hän teki Tampereen Työväen Teatterissa, oli 15 vuotta Pyynikin kesäteatterin
toiminnanjohtajana, ohjasi harrastajateattereissa ja opetti Tampereen
yliopiston näyttelijäopiskelijoita. Hän näytteli jonkin verran myös televisiossa
ja elokuvissa.
Kalliolahti oli 70
vuotias tehdessään Vanhus ja meri - ohjelman radiolle vuonna 1987. Pidin hänen äänestään.
Taas kerran on todettava, mitä tästä elämästä tulisi, ellei
olisi YLEn Areenaa.
Kun kävin Havannassa, totta kai kävin juomassa
daiquirin Hemingwayn kantapaikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti