Päätin tehdä
joulusiivouksen (!) kerrankin ajoissa ja aloittaa sen ikävimmästä päästä.
Kuurasin kylpyhuoneen. Tarkoittaa, että pesin seinät ja kiillotin laatat. Siinä meni pari tuntia. Sainpa kurotella ja
ojennella kroppaani ihan riittämiin. Tekee
vanhalle hyvää. Tuloksena pesuainetuoksuinen loistelias kylpyhuone (vaikka
eihän siellä kylvetä).
Siivouksen jälkeen oli vuorossa tunnin lenkki Einon kanssa.
On suurta herkkua kävellä ripeävauhtisen nuoren koiran kanssa. Olen viimeiset
12 vuotta tottunut tekemään päivälenkit koiran kanssa. Siksi kävely ihan vain
itsekseen ei tunnu miltään. Eino käskyttää minunkin vauhtini, ja saa pulssini
nousemaan. Tosin on myönnettävä, etten
yhtään vastusta Einon haistelutuokioitakaan.
Lenkin jälkeen maistui kulhollinen edellispäivän sosesoppaa,
jonka olin tehnyt niistä aineksista mitä kaapista löytyi. Uskomattoman hyvä yhdistelmä
varsiselleri, porkkana ja parsakaalin runko onkin.
En jatkanut siivoamista, vaan istahdin tietokoneelle. Josko
saisin kuvakirjaa tehtyä muutaman sivun. Vaan eipä aikaakaan, kun selkäni
reagoi. Tuolista nouseminen onnistui vain kivun kautta. Olen niitä ihmisiä,
jotka vannovat säännöllisen venyttelyn olevan avain kaikkeen hyvään. Siispä
lattialle ja ojentelut käyntiin. Kyllä se
auttoi, taas. Sen siitä kylppärin
kiillottamisesta sai.
Mutta minkäs teet. Toiset päivät vain ovat sellaisia, että on
saatava tehdä jotain käsillään. Siihen tuskaan ei kirjan lukeminen auta. Eikä
riittänyt minulle siivous, ei lenkki. Jotkut poliittiset toimittajat tempaisevat
viiltävää analyysia politiikasta tuosta vain, no minä tempaisin työpäivän kunniaksi mustikkapiirakan. Oli juuri sen verran voita kaapissa,
että sain pohjan tehtyä. Lopputulos oli aika muheva ja maukas.
Siivouspäivän päätteeksi jäin vielä katsomaan vanhaa Anthony
Perkinsin Hopeatähteä. Kesken jäi, kun yhtäkkiä sain myrskyisiä aivastuskohtauksia.
Niitä tuli muutamia kymmeniä yhtenäisenä sarjana. Se kertoi minulle, että olen
ylirasittanut itseäni.
Jaksan tehdä paljon kaikkea, mutta kun raja tulee vastaan,
putoan jyrkästi hurjaan väsymykseen. Tosin toistaiseksi se on mennyt ohi
hyvällä yöunella ja panadolilla. Niin nytkin.
Vähän mietityttää,
pitäisikö tekemisissään ottaa enemmän huomioon ikänsä.
Mutta kun Siiri Rantanenkin aina vaan jaksaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti