Kun kirjan loppusanat oli sanottu, huomasin vetäväni henkeä,
ihan kuin en olisi saanut ilmaa. Tuntui pakahduttavalta, itketti. Pajtim Statovcin
Bolla ei jättänyt kylmäksi.
Tunteeni eivät ryöpynneet vain kirjan lopussa, vaan pitkin
matkaa tuli hengitystä salpaavia hetkiä. Kirja oli todella ravisteleva
lukukokemus. Olen aiemmin lukenut Statovci n ”Kissani Jugoslavia”. Se ei
kaikilta osin auennut. Symboliikkaa Bollassakin on, mutta se on kaikin tavoin
selkeämpää.
Miksi tunteeni sitten hetkittäin vyöryivät? Osaselitys on se, että kuulun siihen
ihmislajiin, joka sukeltaa tunteineen kaikkeen, kirjoihin ja elokuviin. Kyyneleet ovat aika herkässä. Ehkä tässä kirjassa oli minulle juuri
sellaiset ainekset. Tuntui pahalta ja tuntui hyvältä, mutta ei hetkeäkään
turhauttavalta uppoutua Arsimin tarinaan.
Kirjan lähtökohta on
vaikea. Kaksi miestä ihastuu toisiinsa. Eihän siinä sinällään olisi mitään (tai no,
edelleenkin on vähän), mutta nyt ollaan Kosovossa. Siellä asia on kokonaan toinen kuin vaikkapa
Suomessa. Lisäksi toinen on serbi,
toinen on albaani. Tästä kaikesta ei voi seurata mitään hyvää. Eikä seuraakaan. Vähän aikaa nämä kaksi
saavat toisistaan paljon: ”…me kelluimme avaruudessa, kylvimme ikuisissa
aamuissa, kaksi aurinkokelloa.”
Arsim on avioliitossa, joka on järjestetty. Arsimin mielestä on parempi elää toisen
kanssa kuin yksin. Onhan se hyvä syy mennä naimisiin. Hänelle on sanottu, että
hän saa vaimoksi naisen, joka on tottelevainen ja vähäsanainen. Hän itse lupaa, ettei koske nyrkkiin eikä tee
huorin.
Arsim muuttaa perheensä kanssa maasta pois, parempiin
oloihin. Vuosia myöhemmin hänen on palattava takaisin sodan runtelemaan
kaupunkiin. Nyt hän yksin. Arsim pohtii, olisiko kaikki voinut mennä
toisin, olisiko hän voinut olla parempi isä lapsilleen, parempi mies vaimolleen,
parempi ihminen. Ikuisia kysymyksiä
silloin kun kaikki on jo myöhäistä.
Statovci saa minut
ymmärtämään ja olemaan Arsimin puolella, vaikka hänen kaikki tekonsa eivät ole
ollenkaan kauniita. Vaikka hän lyö
vaimoaan, kurittaa lapsiaan, jättää heitteille ja hylkää. Silti. Ehkä se on se toivo, mikä tarinan
ihmisissä lopulta kuitenkin on.
Hienoa, että Statovci sai tästä Finlandia –palkinnon.
Arvaan, ettei kirja miellytä kaikkia. Kun kirjan pääosassa ovat homot ja
maahanmuuttajat, onhan siinä joillekin aineksia kärvistelyyn. Joku sanoi, että ilman empatiaa tätä kirjaa
ei voi lukea. Helppoa ajatella samoin.
Bolla oli ensimmäinen romaani, jonka kuuntelin. Lukijana oli Kuisma Eskola. Hänen äänensä on neutraali, mutta mahdollisti
myös eläytymisen Arsimin tunteisiin. Eikä siinäkään ollut ongelmaa, että
välillä äänessä oli joku muu kirjan henkilöistä. Kuuntelukokemus oli myönteinen, mutta silti
luulen, että minun on vielä luettava Bolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti