Normaalissa arjessa minulla alkaa olla vaikeuksia
keskittymiskyvyn kanssa, nyt on vielä vaikeampaa. Keikun somessa, luen kirjaa,
katson sarjoja, kurkkaan välillä twitteriin, kirjoittelenkin turhanaikaisia.
Pitäisi järjestellä talvivaatteita, mutta tuossa ne lojuvat. Kuuntelen ja luen uutisia koronasta, ne eivät
rauhoita.
En oikeasti valita. Eihän tämä karenssi omaa elämääni ihan
valtavasti muuta. En joudu työttömäksi, en menetä tulojani, ei tarvitse huolestua
lapsista. Jumppatunnit ovat viikko-ohjelmasta pois, mutta Helena lähettää joka
viikko uuden ohjelman. Latinotanssituntejakaan ei ole, mutta nekin jatkuvat
netissä. Lenkillä voi ja on pakko käydä,
kun on koira. Lukupiirini ei voi kokoontua, mutta onneksi on kirjoja. Ne eivät lukemisella lopu.
Kulttuurini on nyt sitä mikä on sadoille tuhansille
suomalaisille aivan normaalia: television ja radion ohjelmat.
Sukulaismies elää pienellä paikkakunnalla. Ovat siellä miehet tottuneet käymään
aamukahvilla pienessä kahvilassa. On keskusteltu päivän uutiset ja kuultu
uusimmat juorut. Ehkä on pidetty metrin
väli, ehkä ei. Nyt elämä kapeutuu lisää, jos kahvilat sulkeutuvat. Jäljelle jää
yhden kaupan kassa kenen kanssa voi keskustella. Jos on flexi välissä. Urheilun ja musiikin suurkuluttajana
sukulaismies putoaa entistä syvempään hiljaisuuteen. Televisiosta ei tule
urheiluohjelmia, ei tule konsertteja. Ja
kun ei ole nettiyhteyksiä, ei ole Yle Areenaakaan. Onneksi on sentään puhelin.
Hiljainen on kylätie ollut siellä synnyinpitäjässäni jo
kauan, mutta nyt se hiljenee entisestään.
Tätä koronan hallitsemaa elämää on vietetty vasta lyhyt
aika. Ihmisten välisten jännitteiden ei
vielä luulisi nousseen ylärajoille. Poliisi on kuitenkin saanut jo normaalia
enemmän tehdä vierailuja perheisiin väkivallan takia. Jos tämä suljettu elämä
jatkuu vaikka neljä kuukautta, se aika tulee eittämättä olemaan monelle yhtä
helvettiä.
Kysymys on siitä, miten pää kestää. Ainakaan oma pääni ei kestä, jos elän vain
koronan luomassa maailmassa. On pakko olla lukematta kaikkea, on pakko olla
miettimättä kaikkea. On pakko suojella itseään. Tämänikäisen pää on heikko
ottamaan vastaan tällaista maailman laajuista tuskaa ja epävarmuutta.
Aamuyhdeksän jälkeen Alppipuistossa soi saksofoni. Tuuli oli vähän liian kova, mutta silti ääni
kaikui ympäri puiston. Saisipa tätä joka päivä.
Niin kuin saan päivittäin kuulla runon Ella Pyhällön esittämänä. Ei niin kovin suuria asioita, mutta miten
hyvältä ne tuntuvatkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti