Kolme kertaa Ruanda

Tällä viikolla kohtaloni on ollut kolme kertaa Ruanda, tämä kuulemma hyvin kaunis valtio keskisessä Afrikassa.  Luin Ihmisoikeusliiton seminaarissa pidettyjä puheenvuoroja. Elina Pirjatanniemi, jos nyt oikein muistan, sanoi, että Ruandan kansanmurha lähti liikkeelle siitä, että puhuttiin pahaa toisesta ihmisestä,  ei puhuttu enää korrektilla tavalla. Olisiko Ruandan esimerkki  vähän kaukaa haettu tähän suomalaiseen vihakeskusteluun?Ehkei kuitenkaan, vaikka en ajattelisikaan, että alkaisimme täällä tappaa toisiamme. Polttopullot meillä jo lentelevät.

Ruandan toinen kohtaaminen osui kohdalleni kirjan kautta. Olen näinä päivinä  lukenut  Juha Vakkurin kirjaa "Afrikan sydämeen" . En ole ennen lukenut Vakkuria (miksiköhän?), mutta nyt aion lukea loputkin hänen Afrikka -kirjoistaan. Hän, suomalainen mies, matkustelee yksin Afrikan sydämessä. Selvästi myös nauttii siitä. Vakkuri kirjoittaa - olkoon nyt sitten vaikka kuinka klisee - suurella sydämellä.  Hän rakastaa Afrikkaa. Kirjaa lukiessani sain olla samanaikaisesti  historian oppitunnilla ja mielenkiintoisella matkalla.

 Vakkuri avaa kirjassaan miten ja miksi hutut ja tutsit alkoivat tappaa toisiaan. Miten hyvin tulenarassa tilanteessa vuoden 1994 huhtikuussa YK:n turvaneuvosto vähensi rauhanturvaajien määrää 90 prosentilla, kun olisi pitänyt toimia päinvastoin. Ruandaan jäi vain 270 sotilaan vahvuinen yksikkö.  Seuraavan kolmen kuukauden aikana tapettiin 800 000 ruandalaista, enimmäkseen tutseja.  Ruandalaiset pakenivat naapurimaihin.

Vakkuri kertoo, että saadakseen hutut vihaamaan ja halveksimaan tutseja kansanmurhan organisoijat keksivät heitä varten uuden haukkumasanan. "He ryhtyivät kutsumaan tutseja torakoiksi. Torakat piti luonnollisesti  tappaa. Olen itse tappanut torakoita, en vähiten Afrikassa. Tiedän mitä se on. Sitä ei voi verrata ihmisten tappamiseen", kirjoittaa Vakkuri.

Me suomalaiset osaamme myös nimitellä ihmisiä. Emme tyydy nimittelemään vain uusia maahanmuuttajia, vaan myös heitä, jotka ovat asuneet maassamme jo vuosia, käyneet täällä koulunsa, puhuvat hyvää suomea, tekevät töitä ja maksavat veronsa.  Lisäksi nimittelemme  ja halveeramme ihmisiä, jotka ymmärtävät pakolaisia, auttavat ja tukevat heitä. Viimeisen parin vuoden aikana rasistinen vihapuhe on lisääntynyt. Keskusteluilmasto on maassamme muuttunut todella huonoon suuntaan. Se on myös synnyttänyt turvattomuuden tunteen, josta myös ja  erityisesti lapset kärsivät.

Ihmisoikeusliiton seminaarissa kysyttiin puolueitten edustajilta, miten vihapuheeseen voidaan puuttua. Poliittisten toimijoiden vastuu on suuri. Puolueet ovat allekirjoittaneet - kaikki puolueet - rasismin vastaisen julkilausuman, mutta se ei paljon näytä hetkauttavan ihmisiä. Ei edes perussuomalaisten aktiiveja. Jos puolueissa ei puututa rasistiseen vihapuheeseen, voidaanko puoluetukea leikata, kysyttiin. Näen jo sieluni silmillä millainen venkoilu siitä alkaisi. Kuka määrittelee mikä on vihapuhetta, mikä ei.  Ja sitten vedotaan siihen, että ilmaisuvapaus on kaikilla. Ei muuten ole. Sananvapauden nimissä ei ihmistä saa loukata.

Ja se kolmas kerta Ruandaa: yksi pakenijoista on tällä viikolla Suomessa pakolaisnaiseksi valittu Rita Kostaa. Kun tappaminen vuonna 1994 alkoi, hän pakeni perheen vanhempien siskoksien kanssa kotimaastaan Ruandasta.  Ja päätyi monen mutkan kautta Suomeen. Siksi hän elää.

Kun Hertta ja Miekkailija limittyivät

Oli aika, jolloin ihmiset olivat syvästi aatteellisia. Oli aika, jolloin haluttiin olla puolueuskollisia.  Oli myös aika, jolloin ihmiset näkivät pelastuksena uudenlaisen utopian, sosialistisen unelman, neuvostotasavaltojen liiton, Neuvostoliiton. Kaikki ei kuitenkaan ollut sitä mistä unelmoitiin. Proletariaatin diktatuuri oli käytännössä toista kuin teoriassa.

Mutta monet ihmiset ovat antaneet elämänsä aatteelle, kirjaimellisesti. Heille puolueen etu saneli kaiken. Ennen sanottiin, että hän on aatteen läpitunkema ihminen. Ymmärsin sen niin, että tällainen ihminen on vähän kuin syvästi rakastunut. Hän ei näe rakkautensa kohteen virheitä tai jos näkee, kieltää ne.

Luin Heidi Köngäksen kirjan "Hertta" ja  kävin katsomassa elokuvan "Miekkailija".  Molemmat käsittelivät samaa asiaa, aatetta ja sen voimaa, vaikka näkökulma olikin erilainen. Kirjassa aate alisti alleen kaiken ihmisyyden. Vain aatteella ja puolueella oli merkitystä, ei ihmisellä ja hänen tunteillaan.  Köngäs on kirjoittanut vahvan ja tunteikkaan kirjan, jonka perusta on faktaa.

"Miekkailijan" näkökulma on toinen. Sekin on väkivaltainen, kertoo järjestelmästä ja sen toimivuudesta.  Mutta siinä kuitenkin annetaan ihmiselle mahdollisuus olla ihminen.  Hertalla vaihtoehdot olivat vähissä. Molemmat teokset ovat hyviä. Kirjana "Hertta" oli tv -sovitusta parempi, koska se syvensi elokuvaa paremmin tapahtumien kulkua, kertoi enemmän Hertasta ja Leinosta. Ehkä salaisen poliisinkin, Riekin, läsnäolo kirjassa oli tarpeellinen sen tajuamiseksi, millainen valvottu yhteiskunta Suomi 40 -luvulla oli.

Olen itsekin elänyt ne ajat, myös aatteellisesti sitoutuneena, jolloin on ollut valittava puolensa.  Nuorena se oli helppoa, jotenkin aivan itsestään selvää. Tiesit, mihin kuuluit, tiesit, mihin suuntaan haluat maailman menevän.  Etkä ollut tässä yksin. Tänään poliittista tilannetta kartoittavat gallupit kertovat, että yhä suurempi on niiden ihmisten joukko, jotka eivät osaa - tai eivät halua - sanoa, keitä kannattavat.  Tietoa ainakin on saatavilla, mutta ehkä tilannetta vaikeuttaa puolueiden suuri määrä.

Kun tulin elokuvateatterista ulos päivänvaloon vähän itkettynein silmin, ajattelin, ettei tätä enää koskaan. Silti on  pakko kysyä, ovatko  EUn arvot eli  ihmisten, tavaroiden ja pääoman vapaa liikkuvuus - ovatko ne pelkkää unelmaa?

Rukoilkaamme

Olin hyvin nuori erotessani kirkosta. Silloin vielä joutui papin puhutteluun, oli kerrottava, miksi haluaa erota. En muista selitystäni, mutta luulen, ettei se ollut kovinkaan syvällinen. Ehkä suurin vaikutin lähti silloisesta kaveripiiristä. Kuului ajan henkeen. Tältä osin olen säilynyt sukuni ainoana mustalampaana.

Pitkänäperjantaina olin kirkossa. Mikael Agricolan kirkko oli täynnä. Sanaa tarjosivat UMO eli suurelta orkesterilta jazzia ja Dean Bowmanilta afroamerikkalaisia spirituaaleja. Mustaa magiaa. UMO soitti hyvin, niin kuin aina. Bowman aloitti rauhallisesti, mutta tunnin loppupuolella lauluissa oli jo voimaa. Ja umolaisetkin pääsivät sooloilemaan. Esite kertoo, että Bowmania on kuvailtu avantgarde-gospel-laulajaksi ja jazzlaulajaksi, jolla on rokkarin sielu. En ollenkaan epäile etteikö olisi.

Spotyfysta löysin Bowmanin musiikkia. Samoja lauluja mutta ilman UMOa. Hyvin kuunneltavia myös ilman suuria jazzsovituksia, erilaisia. Bowmanin laulu on samettisen pehmeää, kaunista. Vahva jazz osittain häivytti tämän kirkossa. Kuunelkaapa vaikkapa  "You Hear the Lambs A´Crying".

Siis mitä tällä konsertilla ja kirkosta eroamisellani on keskenään tekemistä?  Odotellessamme musiikin alkua vieressäni istunut mies halusi puhua kirkosta ja rukoilemisesta. Kertoi itse osallistuvansa ystäviensä kanssa yhteisiin rukoushetkiin, jonka jälkeen on tapana mennä yhdessä kahville. Yritin kysyä, eikö sitä voisi vain mennä suoraan kahville. Ei voi, rukoileminen ensin yhdessä on tärkeää. Hänelle, juutalaiselle, nämä kirkossa käynnit ja rukoileminen tuntuivat olevan itsestään selviä asioita.

Iltarukoukseni lapsena oli monelle tuttu "levolle laske luojani, armias ole suojani,  jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi". Vähän erikoinen rukous lapselle. Sen sanomisesta tuli tapa, joka säilyi kauan. Olin jo aika aikuinen, kun se vielä oli  jokailtainen mantrani.  Se oli tapa, mutta sen sisältöä en tainnut paremmin ajatella.Rukous on vähän kuin toive, anna kaiken mennä hyvin.

Rukous on kaunis sana. Rukoilemisessa on myös  aina jotain pyhää, vaikka ei ajattelisikaan, että olisi olemassa jotain korkeampaa elämää ohjaavaa voimaa.

Kaunis laulu tai runo on kuin rukous. Niin kuin Lauri Viidan Alfhild, joka alkaa niin hienosti:
  Äidit nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.

Suuntana uusi feminismi?

Eilen Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä lainattiin paljon  hänen kirjoituksiaan. Ainakin somessa. Esimerkiksi  Seta toivotti tasa-arvoa yhdenvertaisesti kaikille Canthin lauseella: "Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!"   Hän olikin aikaansa edellä. Tai sitten hän ihan oikeasti vähät välitti ihmisten puheista. Canthin kirjallinen tuotanto nostaa komeasti esille naisten ja erityisesti köyhien naisten aseman 1800 -luvun lopun Suomessa.

Kukahan tulevaisuudessa nostaa esille niiden naisten aseman, joiden eläkekertymä jää pieneksi esimerkiksi  työttömyyden takia? Tuleva köyhälistö? Palkkaerokaan ei näytä kaventuvan sitten millään. Luin jostain, että nykyisellä menolla naisten palkkaero suhteessa miehiin olisi kurottu kiinni joskus vuonna 2084. Nyt naisten euro on 82 senttiä, maahanmuuttajanaisen euro on vain 63 senttiä.

Ehkei mikään muutu ennen kuin feministinen ajattelu nousee kokonaan toiselle tasolle.  Nyt  ei ainakaan naisia koskevista aiheista ole pulaa, mutta herättääkö feminismi intohimoja muissa kuin miehissä?

Joo, feminismi, se on sana joka saa varmaan monen miehen niskavillat pystyyn.  Eivätkä kaikki naisetkaan suhtaudu siihen suopeasti. Mietiskelin omaa hitusen nihkeää suhtautumistani tähän sanaan. Luulen, että nihkeys johtuu siitä hyvin vanhasta kaikupohjasta mikä feminismillä edelleen on. Siis että feminismi edellyttää ensisijassa miesten ohittamista, hylkäämistä, ylikävelemistä.  Sitähän se ei ole enää, jos on koskaan ollutkaan.

Sille nyt vaan ei voi mitään, että sanalla  feminismi on monille kielteinen kaiku. Vähän sellainen, että ne on niitä. Oletan, ettei näin ole nuorilla naisilla. Jos sana herättää kielteistä ajattelua, silloin pitää löytää uusi nimi tämän ajan naisten taistelulle. Ennen kaikkea kyse on tietysti siitä, millaisia ajatuksia ja tavoitteita sana pitää sisällään.

Kuten tekee teräväsananainen Maria Pettersson mainiossa Imago -lehden blogissaan. Hänen tapansa ja huumorinsa sanoa asioita on juuri sellainen, että arvaan monen miehen heittävän hanskat tiskiin - eihän tommosen kanssa voi keskustella. Silti kannattaisi edes yrittää, sillä Maria käsittelee terävästi feminismiä koskevia luuloja. Ymmärsin, että miesten luuloja.  Voisi hänen vastauksistaan jotain oppiakin, jos haluaisi. Mutta ymmärrän kyllä.  Kun mies kokee naisen ylivertaisena vastustajana, niin voiko siinä muuta tehdä kuin itkeä ja kitistä, että p-leen feministit.

Weckström ja Tuurna - olitte herkkua

Tiina Weckström on näyttelijä ja laulaja. Kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät osaavassa ihmisessä, onkin ilotulitus valmis. Pienessä Teatteri Jurkassa vallitsi lauantaina iltapäivällä ihastuttavan hersyvä, hauska ja koskettava tunnelma, kun Weckström ja Jussi Tuurna näyttivät mitä se on, kun taiteilijat  antavat mennä täysillä.  Kahden ja puolen tunnin jälkeen omakin olo oli aivan hengästynyt. Miksiköhän meillä ei ole enemmän tällaisia esityksiä, sillä onhan meillä lukuisia osaavia näyttelijöitä, jotka osaavat laulaakin? Ehkei se kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä se näytti Weckströmin ollessa lavalla.

Tiina Weckström on hyvässä vedossa, osaa draaman lait, siirtyy vaivatta tunnelmasta toiseen, ja sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Lauluissa oli paljon kohtaloa ja kuolemaa, mutta myös rakkautta. Aulikki Oksasen Syreenipensaitten alla oli tosi kaunis.

Weckströmin ja Tuurnan yhteistyö ja sanailu oli mainiota.  Jussi Tuurna oli kaikkea muuta kuin taustalla pysyvä pianisti.  Herkkua sekä musiikillisesti että sananvaihtojen osalta. Ja saimmehan me vieraaksemme myös itsensä Kristuksen vai oliko se sittenkin kimalteessaan säihkyvä Conchita Wurst.

 Brellin lauluja rakastavana pidin erityisesti lauluista Ala vetää vaan ja Syntymässä säikähtäneet, jotka molemmat ovat Liisa Ryömän suomentamia.  Toisen näistä lauluista Weckström liitti tähän päivään enkä voi olla toista mieltä. Lyyrikot sanovat asioita suoremmin, mutta myös kauniimmin ja hienovaraisemmin, mitä proosan tasolle jääneet eivät aina taida.  Siis esimerkiksi siitä, miksi  pieni  vähemmistö saa äänensä kuuluville, miksi hiljainen enemmistö on hiljaa, miksi se vaikenee?

Syntymässä säikähteneen sanat ovat Susanna Haaviston esittämästä laulusta:

Onpa monta onnetonta, ponnetonta, puolinaista, raukkamaista,
 miestä, naista, säikkynyttä syntyissään,
 ei he tohdi, ei he tahdo, eivät ehdi, ei mitään mahda,
pelokkaina on valmiit aina päänsä pensaaseen pistämään.
Jos joku koskee, luokseen käskee, he tuskin kehtaa mennä kohti,
 he vain väistyy, poistuu
 säikähtäneet syntyissään.
He joskus päättää, nyt tämä riittää, selän köyryys, ahdas nöyryys,
huikeesti huutaa ja murtaa suuta, lähtee raitille rähjäämään,
syö sika eväät, he epäilevät, he piiloon luikkiin, ei riitä tahto ei riitä puhti.

Joskus vain faktat eivät riitä

Kansainvälisenä naistenpäivänä onnentoivotuksia liitelee erityisesti somessa. Ehkä joku aviomies muistaa vaimoaan kukkasellakin, kenties työpaikoilla tarjotaan kakkua. Kaiken tämän mukavan hempeilyn keskellä en yksinkertaisesti voi olla kirjoittamatta väkivallasta, jota tytöt kohtaavat. Postiluukusta tipahti "Solidaarisuuden" kirje, jossa minulle toivotettiin hyvää naistenpäivää. Kirjeen toisella puolella oli varsinainen asia: tyttöjen silpominen.

Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun luin miten tytöt ovat vaarassa joutua silvotuksi, ympärileikattavaksi. Olen myös tästä kirjoittanut aiemmin, mutta ehkä siitä on kirjoitettava ja puhuttava niin kauan kunnes tapahtuu muutos.  Silti nyt olisin ehkä ohittanut kirjeen sen enempää ajattelematta, sen suurempaa tuskaa tuntematta. Luultavasti olisin lähettänyt pienen summan rahaa niin kuin ennenkin.

Nyt vain kävi niin, että olin juuri lukenut somalialaisen Nura Farahin kirjan Aavikon tyttäret. En kommentoi kirjaa sen enempää, koska keskustelemme kirjasta seuraavassa lukupiirissäni, jonne saamme vieraaksi myös itse kirjailijan.

Mutta Solidaarisuuden kirje ja kirjan luku " puhdistautuminen" limittyivät vain sillä tavalla yhteen, että halusin siitä kirjoittaa.  Kirjassa tytön äiti ja toiset tytöt antavat ymmärtää, että tyttö on likainen niin kauan kuin häntä ei ole leikattu. Niin kauan kuin hänen virtsansa lentää ympäristöön ja nilkoille eikä putoa suihkuna yhteen paikkaan. Kun tyttö on neulottu kiinni kuin kori, joka ei vuoda mistään, silloin hänen virtsansa ei lennä ja hänen kunniansa on turvattu. Ja kuka nyt menee naimisiin aukinaisen tytön kanssa, sanoo äiti ja osoittaa sieraimiaan: kaiken pitää olla yhtä umpinaista kuin sieraimieni kolo. Ja niin kymmenvuotias tyttö silvotaan.

Tarina, joka on liian monille täyttä todellisuutta, sai minut melkein pahoinvoivaksi. Me tuskin osaamme edes kuvitella leikkauksen aiheuttamaa suunnatonta kipua. Mutta tytön äiti on onnellinen, hänen tyttärensä ei enää ole likainen.

Joskus tarvitaan faktojen ohella kaunokirjallinen viesti, että sanoma koskettaa riittävästi.

Zlatan on monen idoli

Miehen voi viedä pois Rosengårdista, mutta Rosengårdia ei voi viedä pois. Tai toisella tavalla sanottuna: ghetto ei koskaan lähde ihmisestä. Näin sanoo "Minä, Zlatan Ibrahimovic" itsestään kertovassa kirjassa. Ja todistaa sen kirjan sivuilla: vedän omalla tyylilläni, paskat siitä mitä porukka ajattelee. Sehän olen minä, Zlatan. Pari kolme vuotta sitten ilmestyneen kirjan on kirjoittanut David Lagercrantz, mutta ääni on Zlatanin. Kiinnostava kirja jalkapallosta, vaikkei kaiken aikaa kovin mukavaa luettavaa.

Maahanmuuttajataustaisen lapsen kotiolot eivät olleet helpot. Hän oli nuorena kuin katupoika, varastelija ja häirikkö, mutta kasvoi  jalkapallokenttien tähdeksi.  Fanit kirkuivat hänen nimeään Hollannin Ajaxissa, Italian Interissä ja Juventuksessa, AC Milanissa, hän oli Messin seurakaveri Barcelonassa, hän oli toisten suosikki, toisten inhokki.

Kirja on hurja ja uskoisin myös rehellinen kertomus siitä,mitä on jalkapallo ja mitä kaikkea siinä maailmassa tapahtuu. Se on kertomus valmentajista ja faneista.Ja kaikesta siitä valtavasta paineesta, mihin pelaaja joutuu. Zlatanilta odotetaan maaleja, muuten hänellä ei ole arvoa. Hänet on ostettu miljoonilla, seuran omistajan on saatava rahalleen vastinetta. Ei siinä kysellä, mikä on fiilis tai oletko riittävän terve pelaamaan.

En ole lukenut Jari Litmasen kirjaa, en Teemu Selänteen. Luulen, että molemmat ovat niin siloiteltuja persoonia, ettei heistä saisi kokoon näin  värikästä tarinaa. Toisaalta jääkiekossa on ollut ja on kovaa väkivaltaa. Jopa tarkoin harkittua. Harkittua ja kostonhimoista se on jalkapallossakin.

Zlatanista kertova kirja avaa varsin rankalla tavalla Zlatanin kokemukset ja ennen kaikkea hänen asenteensa. Hän on jatkuvasti puolustuskannalla. Hänen on koko ajan sanottava itselleen, olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen, muuten en ole Zlatan. Voittamisen pontimena on viha. Ja näyttämisen halu joka on välillä myös kostamista kaikelle sille mitä joskus on tapahtunut. Se on uhoojan kirja: minä vielä näytän teille.Ja niin kuin tiedämme, se ei jäänyt 
uhoamiseksi.

Eityisesti tarina  Zlatanista Barcelonassa ja joukkueen silloisesta valmentajasta Guardiolasta on uskomaton. Zlatan sanoo, valmentaja ei pysty käsittelemään vahvoja ihmisiä, hän tarvitsee vain koulupoikia. Ja kiltiksi ja tottelevaiseksi koulupojaksi Zlatan ei suostu. Siitä ei sitten hyvää seuraa. Koko tarina tuntuu aivan käsittämättömältä, kun tietää millä tasolla Barcelona pelaa, kuinka suurissa rahasummissa liikutaan - ja silti, valmentaja päättää. Barcelona ei ollut Zlatanin paikka, mutta muistan hämärästi, ettei se ollut myöskään Jari Litmasen paikka.