Kolme kertaa Ruanda

Tällä viikolla kohtaloni on ollut kolme kertaa Ruanda, tämä kuulemma hyvin kaunis valtio keskisessä Afrikassa.  Luin Ihmisoikeusliiton seminaarissa pidettyjä puheenvuoroja. Elina Pirjatanniemi, jos nyt oikein muistan, sanoi, että Ruandan kansanmurha lähti liikkeelle siitä, että puhuttiin pahaa toisesta ihmisestä,  ei puhuttu enää korrektilla tavalla. Minulla löi hetken  tyhjää. Olisiko Ruandan esimerkki  vähän kaukaa haettu tähän suomalaiseen vihakeskusteluun?Ehkei kuitenkaan, vaikka en ajattelisikaan, että alkaisimme täällä tappaa toisiamme. Polttopullot meillä jo lentelevät, eivät vain vielä ole osuneet maaliinsa.

Ruandan toinen kohtaaminen osui kohdalleni kirjan kautta. Olen näinä päivinä  lukenut  Juha Vakkurin kirjaa "Afrikan sydämeen" . En ole ennen lukenut Vakkuria (miksiköhän?), mutta nyt aion lukea loputkin hänen Afrikka -kirjoistaan. Hän, suomalainen mies, matkustelee yksin Afrikan sydämessä. Ja selvästi nauttii siitä. Vakkuri kirjoittaa - olkoon nyt sitten vaikka kuinka klisee - suurella sydämellä.  Hän rakastaa Afrikkaa. Kirjaa lukiessani sain olla samanaikaisesti  historian oppitunnilla ja mielenkiintoisella matkalla.

 Vakkuri avaa kirjassaan miten ja miksi hutut ja tutsit alkoivat tappaa toisiaan. Miten hyvin tulenarassa tilanteessa vuoden 1994 huhtikuussa YK:n turvaneuvosto vähensi rauhanturvaajien määrää 90 prosentilla, kun olisi pitänyt toimia päinvastoin. Ruandaan jäi vain 270 sotilaan vahvuinen yksikkö.  Seuraavan kolmen kuukauden aikana tapettiin 800 000 ruandalaista, enimmäkseen tutseja.  Ruandalaiset pakenivat naapurimaihin.

Vakkuri kertoo, että saadakseen hutut vihaamaan ja halveksimaan tutseja kansanmurhan organisoijat keksivät heitä varten uuden haukkumasanan. "He ryhtyivät kutsumaan tutseja torakoiksi. Torakat piti luonnollisesti  tappaa. Olen itse tappanut torakoita, en vähiten Afrikassa. Tiedän mitä se on. Sitä ei voi verrata ihmisten tappamiseen", kirjoittaa Vakkuri.

Me suomalaiset osaamme myös nimitellä ihmisiä. Emme tyydy nimittelemään vain uusia maahanmuuttajia, vaan myös heitä, jotka ovat asuneet maassamme jo yli 20 vuotta, käyneet täällä koulunsa, puhuvat hyvää suomea, tekevät töitä ja maksavat veronsa.  Lisäksi nimittelemme  ja halveeramme ihmisiä, jotka ymmärtävät pakolaisia, auttavat ja tukevat heitä. Viimeisen parin vuoden aikana rasistinen vihapuhe on lisääntynyt, keskusteluilmasto on maassamme muuttunut todella huonoon suuntaan. Se on myös synnyttänyt turvattomuuden tunteen, josta myös ja ehkä erityisesti lapset kärsivät.

Ihmisoikeusliiton seminaarissa kysyttiin puolueitten edustajilta, miten vihapuheeseen voidaan puuttua. Poliittisten toimijoiden vastuu on suuri. Puolueet ovat allekirjoittaneet - kaikki puolueet - rasismin vastaisen julkilausuman, mutta se ei paljon näytä hetkauttavan ihmisiä. Ei edes perussuomalaisten aktiiveja. Jos puolueissa ei puututa rasistiseen vihapuheeseen, voidaanko puoluetukea leikata, kysyttiin. Näen jo sieluni silmillä millainen venkoilu siitä alkaisi. Kuka määrittelee mikä on vihapuhetta, mikä ei.  Ja sitten vedotaan siihen, että ilmaisuvapaus on kaikilla. Ei muuten ole. Sananvapauden nimissä ei ihmistä saa loukata.

Ja se kolmas kerta Ruandaa: yksi pakenijoista on tällä viikolla Suomessa pakolaisnaiseksi valittu Rita Kostaa. Kun tappaminen vuonna 1994 alkoi, hän pakeni perheen vanhempien siskoksien kanssa kotimaastaan Ruandasta.  Ja päätyi monen mutkan kautta Suomeen. Siksi hän elää.