Lola Lafon, Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

Hän oli häkellyttävän taitava. Hän hämmensi suorituksellaan tuomariston ja katsojat, sai kanssakilpailijansa hiljaisiksi. Nadia Comaneci , romanialainen voimistelija, tekee eritasonojapuilla täyden kympin suorituksen. Sensaatio on syntynyt. Eletään vuotta 1976 ja ollaan Montrealissa olympiakisojen telinevoimistelukilpailuissa. Nadia on 14-vuotias. Hän on langanlaiha tyttö, jonka luusto erottuu voimistelupuvun alta. 

Kun suoritusta katsoo tänään Youtubesta, se hämmästyttää edelleen. Minkälaisilla mustelmilla lienee voimistelija ollut suorituksensa jälkeen?  Mitään ei ollut pehmentämässä kropan osumista telineeseen. Youtube näyttää myös kanssakilpailijoiden, lähinnä Neuvostoliiton kärkivoimistelijan tunteet.  Tapahtui jotain sellaista jota ei kukaan odottanut. Romanialaiset pikkutytöt tulivat ja näyttivät naisille, millaista telinevoimistelu voi olla. Rohkeaa ja pelkäämätöntä, mutta myös kuin uhmalla tehtyjä suorituksia: en pelkää epäonnistumista enkä loukkaantumista.

Lola Lafon on kirjoittanut kirjan ”Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt”. Kirjan kannessa on onnellisen näköinen Nadia Comaneci. Kirjan pohjana ovat todelliset tapahtumat, toteutuneet kilpailut, voitot, häviöt ja väsymiset. Mutta muuten se on täyttä fantasiaa. Toisaalta, kaikki se mitä Lafon kuvaa, olisi myös voinut tapahtua. 

Lafonin kirja kurkistaa telinevoimistelun maailmaan, siihen raadolliseen maailmaan mikä syntyy halusta olla maailman paras. Tavoitteen toteutumista haluaa tietysti urheilija itse, mutta yhtälailla hänen valmentajansa ja ainakin silloin ennen, maan johto. Muistamme erityisesti Neuvostoliiton ja DDR urheilijat.  Liikkuihan niitä juttuja siitä, mitä tapahtui, jos urheilija ja hänen valmentajansa eivät onnistuneet. Eikä näiden maiden johtajille riittänyt vastaukseksi, ”tein parhaani”.

Lajit, joissa voittaja voidaan mitata senteillä tai sekunneilla, ovat selkeitä. Toista ovat lajit, joissa tuloksen päättävät arvostelutuomarit. Vaikka kuinka säännöt sanovat mistä virheistä on vähennettävä pisteitä, vaikuttavat tulokseen aina omat mieltymykset.  ”Jokaisiin olympialaisiin liittyy tiettyjä maantieteellis-poliittisia vääjäämättömyyksiä.”

Kirjailijan ei ole paljon tarvinnut rakentaa ylimääräistä draamaa, sillä niin paljon oikeasti tapahtui. Kuten Prahan kisoissa 1977: kun Neuvostoliiton joukkue voitti, Romanian diktaattori  Ceausescu komensi joukkueen kotimatkalle kesken kisojen. Tai saman vuoden MM –kisat: Nadia ei välittänyt lääkärin ohjeista, vaan voimisteli sairaana: joukkue sai kultamitalin.

Oli hieman hämmentävää lukea kirjaa.  Kieli on hetkittäin aika roisia, toisten voimistelijoiden ulkonäön ja osaamisen irvailu epämiellyttävää, paikoin suorastaan ilkeää. Mutta olihan – ja on – huippu-urheilun maailma kova. Se vaatii siihen antautuvalta kaiken.

 Tshekkoslovakialainen Vera Caslavska oli vuosina 1958-68 telinevoimistelussa maailman huippua. Vuonna 1968 hän oli mukana Prahan keväässä. Kun venäläisen voimistelijan kunniaksi soi maan kansallislaulu, Caslavska painoi päänsä alas. Siihen loppuivat hänen kilpailunsa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Sitten myöhemmin Verasta tuli presidenti Vaclav Havelin neuvonantaja.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

 ”Lehmä halkesi syötyään liian monta muovikassia.”

Jos kaipaat erilaista luettavaa, lue tämä kirja. On ehkä, mutta vain ehkä, ylisanoja sanoa, että kirja on ihana.  Lumoava. Mutta aivan helppo se ei ole. Paitsi jos Intian ja Kashmirin kulttuurit ovat tuttuja, silloin kirja saattaa avautua helpommin. Itse tiedän niistä sen verran, mitä nyt lehtiä lukemalla ja googlaamalla saa tietää. Silti en ihan tarkasti osaa sanoa, miksi tämä kirja vaikutti niin syvästi ja miksi se hetkittäin melkein salpasi hengitykseni.

Romaani on fiktiota, mutta samalla se on myös faktaa. Se perustuu siihen mitä maassa on tapahtunut. Ja tapahtuu.  Intia, Pakistan ja Kiina - keille tämä vuorien ja laaksojen kaunis Kashmir kuuluu? Intiassa uskonto ja kastit ovat määrääviä tekijöitä politiikassa ja ihmisten elämässä. Kirjan sivuilta aukeava kuva köyhyydestä ja epätasa-arvoisuudesta sai minut kerta toisensa jälkeen tajuamaan, millaisessa paratiisissa saan elää. Poliisi pahoinpitelee ihmisiä, hallitus ei ole heitä huomaavinaan.  Köyhät tulevat enimmäkseen kylistä ja slummeista ja heidän pitää ansaita elantonsa, mutta heidän on pakko palata maatilkulleen tai isäntänsä maille, ihmistä arvokkaampien lehmien ja puhveleiden luo.

Kastijako määrittää ihmisen paikan koko elämän ajaksi. On tiedettävä, onko henkilö syntyjään kookospähkinänpoimijakastia vai olivatko hänen esi-isänsä virallisia ruumiinkantajia, ulosteenpesijöitä, pyykinpesijöitä vai rotanpyydystäjiä. Jos he olivat Syyrian-kristittyjä, mikä oli heidän sukunimensä? Kenen veljenpoika oli naimissa kenen kälyn sisarentyttären kanssa? Kenen isoisä oli mennyt naimisiin kenen isoisoisän sisarentyttären kanssa?

 ”Hän vaati tietää kaikki yksityiskohdat, ja vasta kun hän tiesi kaikki yksityiskohdat, antoi heille luvan koskettaa itseään.”

Kirjassa on paljon hyvyyttä ja rakkautta, se oli hetkittäin jopa hauska. Lämmön ja ymmärtämisen rinnalla siinä on myös paljon pahaa. Roy ei mässäile raiskauksilla eikä kidutuksilla, mutta ne ovat olennainen osa ”Äärimmäisen onnen ministeriössä”. Kirjan nimi ei minulle auennut, mutta ehkä sekin on osa tekstin huikeaa ironiaa. 

 Kirjassa on useita kohtauksia, jotka saivat minut hyrskyämään. Näen silmissäni ylävartalonsa paljaaksi riisuneen miehen, mangojuoman mainostajan,

 ”joka oli liimannut kaikkialle ihoonsa keltaisia limejä, ja nyt hän imeskeli kuuluvasti pillillä paksua mangojuomaa pienestä pahvipakkauksesta”.  

Aivan oma tarinansa ovat hautausmaalla asujat, jotka lopulta rakensivat hautojen keskelle talon itselleen. Niinhän se tietysti on, jossain on ihmisen saatava asua. Hautajaisiakin pidettiin eivätkä ne olleet ollenkaan synkkiä. Kyse ei ole suomalaisesta tavasta sanoa hyvästit, vaikka eihän se kuolema kashmirilaisittain ole lopputulokseltaan erilaisempi kuin meidän.  Erilaisen siitä tekee se,  että elämän väkivaltainen päättyminen on koko ajan läsnä.

Aivan mainio tarina liittyy yhtiöön, joka hoitaa kaupungin sähkön ja veden jakelun sekä kaupungin kakkaviemäri-ja jätehuollon. Mielenosoittajia lähellä oli

”kimalteleva yleinen wc, jossa oli Pilkington-peilit ja hohtava graniittilattia. WCn valot paloivat yötä päivää. Kusi maksoi yhden rupian, paskominen kaksi ja suihku kolme.  Ani harvalla aukiolle kokoontuneella oli varaa maksuihin. Monet pissasivat ulkoseinään. Joten vaikka vessa oli sisältä tahrattoman puhdas, sen ulkoseinältä levisi vanhan virtsan pistävä savumainen haju.”

WCn seinä toimi myös mainostauluna, siinä esiteltiin Hondan uusi luksusmalli.

 ”Kun Gulabiya oli vuosi sitten tullut kaupunkiin hirvittävän terrorin pelossa ja välttämättömyyden pakosta, hän oli asunut puussa. Nyt hänellä oli työtä ja jonkinlainen suoja päänsä päällä…”

Hänen tehtävänsä oli ehkäistä ilkivaltaa ja estää, etteivät vääräuskoiset virtsaa mainostauluun.  Hän teki töitä seitsemänä päivänä viikossa, kaksitoista tuntia päivässä.  Siten kävi niin, että Gulabiya joi itsensä humalaan, sammui ja menetti työpaikkansa.  Joku oli spreijannut kuvion hopeanvärisen Hondan päälle ja raapustanut runon:

 ”Mieheltä köyhältä leivän veit

ja paskan maksulliseksi teit”.

Ostin kirjan puhelimeeni, koska halusin sen matkakirjaksi enkä halunnut lisätä matkalaukkuni painavuutta. Lukeminen oli väistämättä pätkälukemista, joka sai minut ajattelemaan kirjan rakenteen olevan kohtauksia erilaisten ihmisten elämästä. Mutta ei se ollutkaan puhelinlukemisen syy, vaan kirja todella on myös sellainen. Tosin jossain vaiheessa jäsennys tiivistyy yhtenäiseksi tarinaksi. Tämä kirja on sitä vaativuustasoa, ettei se sopinut ollenkaan puhelimen pieneltä näytöltä luettavaksi. iPadin kanssa siitä selvisin paremmin.

Kirja siitä, kun Euroopassa pimeni

Hyllyssäni on jo pitkään ollut kaksi Karin Alnaesin  kirjaa, joista nyt toisen pitkän empimisen jälkeen lopulta otin luettavaksi. Hyvä että otin. Norjalainen Alnaes on perehtynyt historiaan, mutta hän on myös kaunokirjailija. Varmaan myös siksi hänen kirjansa osoittautui kiinnostavaksi.

”Pimeyden aika” käsittelee Euroopan historiaa vuosilta 1900–1945. Niin kuin tiedämme, se ei ole ollut kuin hetkittäin hyvää aikaa ihmisille. Alnaes saa reiluun 700 sivuun sopimaan kaiken sen pimeyden ja hurmahenkisyyden mikä Euroopassa silloin vallitsi.  Kirjan alkuteksti vie Berliiniin ja kaupungissa oleviin moniin historiallisiin yksityiskohtiin. Vain kerran Berliinissä käyneenä tuli vahva tunne, että olisi syytä tehdä sinne toinenkin matka.

 Kirja on jännittävästi erilainen historian kirja myös kuvituksen osalta, sillä kuvituksena on vain taitelijoiden maalauksia. Upeita sellaisia.

Vuosisadan alussa uskottiin rauhaan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Eurooppa eli ”huolettomasti”. Stefan Zweig sanoo: ” Ei milloinkaan Eurooppa ole ollut voimakkaampi, rikkaampi, kauniimpi, ei milloinkaan se niin vilpittömästi ole uskonut parempaan tulevaisuuteen”. Aika ennen ensimmäistä maailmansotaa oli humalluttavan hyvää ja hauskaa. Ja silti, sotaan oltiin halukkaita.

Alnaesin kirja on kertomus kahdesta mielipuolisesta sodasta, kaikesta siitä mitä tapahtui Venäjällä ja Espanjassa ja siitä, miksi italialaiset rakastivat Mussolinia, mutta myös siitä, mitä tapahtui pienemmissä eurooppalaisissa valtioissa.  Suomikin saa osansa. Lisäksi hän tarkastelee sotia ja maailmanmenoa yksityisten ihmisten kautta.

 Aika kahden maailmansodan välillä oli lyhyt, vain parikymmentä vuotta.  Siinä ajassa mikään ei ennättänyt palautua ennalleen eikä suru kuolleiden puolesta laantua.  Alnaesin kirja on myös kertomus runoilijoista, kirjailijoista ja taitelijoista.  Hän kuvaa maailmaa ranskalaisten filmien kautta. Yhtenä esimerkkinä hänellä on elokuva Sumujen laituri, joka kuvaa irtolaisia, juopottelijoita ja pahuutta.  Olen katsonut sen monta kertaa ja aina vain lumoudun tarinasta ja siitä miten Jean Gabin ja Michele Morgan näyttelevät.  Kaikki on toivotonta, mikään ei voi muuttua paremmaksi ja kuitenkin, kun kaksi ihmistä kohtaa, rakastuu, siinä on aina ja joka kerta niin paljon.

Kun kirjailija kuvaa neuvostotasavallan syntyvaiheita, hän kuvaa Leniniä ihmisenä: Lenin lopetti shakin pelaamisen, koska se vei liian paljon aikaa työnteolta.  Ja kuinka Lenin ”Vallankumouksen jälkeen kertoi Gorkille: En voi kuunnella musiikkia liian paljon. Se vaikuttaa hermoihin ja vie puhumaan typeryyksiä ja silittelemään ihmisiä myötäkarvaan… Eikä ketään voi silitellä myötäkarvaan – käsi voidaan puraista poikki.” Eipä ollut toverilla kovin hyvä käsitys ihmisestä.  Hitlerkin piti musiikista, hän rakasti vahvaa Wagneria. Ja Hitlerinkin hermot taisivat olla repaleiset.

Tuntui jotenkin ”terveelliseltä” lukea myös siitä, miten Hitler ja kansallissosialistit pääsivät valtaan.  Yksiselitteistä vastausta sille, miksi kaikki meni niin kuin meni, miten kaikki saattoi tapahtua, ei varmaan kukaan osaa sanoa.  Ainoa keino tämän kaiken estämiseksi olisi ollut silloin ja on tänään, demokratia, niin kuin sosiologi Zygmunt Bauman sanoo: ”poliittinen demokratia on ainoa vastapaino, joka estää poliittista yhteisöä etenemästä äärimmäisyyksiä kohti”.

----------

 Yle lähettää uusintana upeaa Kotiseutu- sarjaa. Ensimmäinen jakso alkaa toukokuusta vuonna 1919, kun Paul palaa sodasta kotikyläänsä. Jos et ole aiemmin katsonut Kotiseutua, kannattaa aloittaa nyt.  Toimintasarja se ei ole, mutta jos malttaa seurata viipyilevää kerrontaa, se palkitsee.

Sinuhe oli hyvää seuraa

Sotia, jatkuvaa tappamista, naisten raiskaamista ja julmaa vallankäyttöä, mutta myös ihanteellisuutta.  Unelma ihmisten tasa-arvoisuudesta väriin katsomatta. Voisin puhua tästä päivästä, mutta ei, puhun ajasta joskus 1390-1335 e.Kr. Sinne Mika Waltari on sijoittanut Sinuhen tarinan.  Kirja kuvaa faaraoitten aikaa, julmien taistelujen ja palvottujen jumalien aikaa.  Vaikka tarina onkin hetkittäin yhtä kammottavaa sotaa ja melskettä, on siinä myös ihastuttavat tyvenet hetket, lämpimät ja rakkautta täynnä.

En ole nyt lukenut Sinuhea uudelleen, ehkä pitäisi. Sen sijaan olen kuunnellut YLE Areenasta 22 osaa käsittäneen kuunnelmasarjan Sinuhesta.  Waltarin kirja ilmestyi vuonna 1945, ja vuonna 1982  siitä valmistui  kuunnelma, joka palauttaa mieleen monet tutut näyttelijät, joista moni ei enää ole joukossamme. Myönnän, että kuunneltavaa oli paljon. Jokainen jakso oli melkein tunnin mittainen. Näin pitkäksi kuunnelmaksi se oli yllättävän toimiva. Mutta niinhän on kirjakin. Waltari kuljettaa suurta tarinaa eteenpäin niin että jännite säilyy koko ajan.  Hetkittäin väsyin sotaan ja sotapäälliköiden huutoon, mutta valtaosaltaan pidin.

Kaikenlaisia mielleyhtymiä keksin. Sinuhen palvelija Kaptah oli kuin Tuntemattoman sotilaan Rahikainen.  Selvästikin samanhenkisiä miehiä, mutta Kaptahilla oli tietysti suuremmat mahdollisuudet omia itselleen vieraitten ihmisten tavaroita tai varastaa rahaa isännältään.

Jos silloin ei ollut ihmishengellä niin suurta väliä, niin onko tänäänkään? Tuhannet ovat hukkuneet ja luultavasti moni hukkuu edelleen pyrkiessään kohti parempaa elämää. Kuka välittää? Mitä sanoikaan Turkin presidentti Erdogan: leikkaan päät poikki vastustajiltani.  Ja tuhannet ihmiset istuvat vankiloissa tai ovat saaneet potkut töistä, koska ovat vaaraksi yhteiskunnalle = hänelle itselleen. Jos tänään ei enää puhutakaan jumalista niin kuin ennen, niin uskonnoista kylläkin.  Jumalat vain ovat vaihtuneet maanpäällisiksi erdoganeiksi.

Silloin faaraot olivat jumalia maan päällä, mutta jokaisella faaraollakin oli jumalansa. Ja papisto olikin sitten oma lukunsa.  Faarao Ekhnaton tuhoutui, kun hänen unelmansa samanarvoisista kansoista ja ihmisistä jumalansa Atonin edessä ei kelvannut papeille eikä kansalle.

Ekhnaton halusi maailman, joka olisi vapaa sodista, vihasta ja pelosta. Se oli idealismia parhaimmillaan siitä, miten ihmiset ovat veljiä keskenään, ei ole rikkaita eikä köyhiä vaan kaikki ovat samanarvoisia.: ”kukaan ei sano toiselle: likainen syyrialainenn tai kurja neekeri vaan jokainen ihminen on jokaisen ihmisten veli eikä koskaan enää ole sotaa”.

On helppoa nähdä, kenen puolella Waltari olisi tänään. Sinuhessa taistellaan Syyriassa. Niin siellä taistellaan tänäänkin.  Mitään tällaista Waltari tuskin osasi edes ajatella kirjoittaessaan Sinuhensa.

Sinuhen sanoin sanottuna: Näin on ollut ja näin on aina oleva.

Koiran kanssa päivän lenkit sujuivat hienosti, 

kun uppouduin Sinuhen maailmaan.

Ne kesäyöt – nukkuako vai ei

”Ne kesäyöt…naurat murheesi pois…niin kuin usvaa ne ois…ne kesäyöt…, 

laulaa Anki ja saa aikaan niin täydellisen kaihon tunteen minkä vain suomalainen voi kesän suvessa saada. Eikä silloin ole mitään merkitystä lämpöasteiden määrällä.  Sen sijaan merkitystä on valolla.  Tämä laulu ei tule mieleen jouluna. Sen aika on nyt.

Valo sekoittaa ihmisen pään, sen voima on vahva.  Lähellä puoltayötä laskevan auringon säteet kultaavat koko maailman.  Onko pakko mennä nukkumaan, jos ei taho? Kesäöinä ei pitäisi nukkua, mutta ei kannattaisi juopotellakaan, koska silloin tajunta himmenee ja tunnit valuvat pois niin kuin niitä ei olisi elänytkään.  Saatan silti uskoa, että kesäyön humalassa on jotain erilaista kuin muulloin. Eräänä hyvin lämpimänä kesäiltana nuorten miesten yhtye oli ollut konsertissa soittamassa. Kun yö jatkui huumaavan lämpimänä, he eivät malttaneet kotiutua, vaan olivat pysähtyneet lähipuistoon. Kun aamulla menin koiran kanssa lenkille, siellä he nukkuivat siististi tummissa puvuissaan soittimiensa vierelle käpertyneenä.  Hellyttävä näky.

Nukkuminen valoisaan aikaan voi olla vaikeaa. Vuosia sitten vedin ikkunoitteni eteen paksuja verhoja, piti saada olla, jos ei pimeässä, niin ainakin hämärässä. Opettelin pois verhoista, koska halusin nähdä ulos heti herätessäni. Ei se heti onnistunut, mutta lopulta totuin. Nyt saan nauttia vihreästä maailmasta. Siis juuri nyt. Jos herään yöllä, saatan pitkän tovin ihailla valon eri sävyjä.

Tämän vastakohta – siis en halua vielä nukkua, en halua hukata kesäyötä nukkumiseen – on unettomuus. On varmasti kurjaa, jos ei uni tule tai vaihtoehtoisesti nukut nopeasti, mutta heräät muutaman tunnin unen jälkeen. Joskus näin käy. Sitten joko luen kirjaa tai golfaan. Kuvittelen avaukseni ja väylälyönnit huolella ja tarkoin, en varmaan ole yhtäkään kertaa kiertänyt koko kenttää, kun uni on jo ottanut omansa. Enkä koskaan ole golfannut niin hyvin.

Tiedekirjailija Jani Kaaro kirjoittaa valveminästä. Niin kauan kuin valveminä on vallassa, ei voi nukahtaa. Valveminä on se, joka laskee kärsimäsi loukkaukset ja kuulemasi pahat sanat, mutta estää niitä tuntumasta.  Se rationalisoi kaiken, ja siksi päässämme on käynnissä jatkuva sisäinen sepitys, kun valveminä selittää asiat omaksi eduksemme. Emme tarvitsisi valveminän palveluksia yöllä, sanoo Kaaro.

Uni on parasta sopivan fyysisen väsymisen jälkeen. Jos on ylirasittunut, nukkuminen on huonoa. Jani Kaaro kirjoittaa intensiivisestä väsymyksestä, joka voi tuottaa paljon mielihyvää.  Tällaisesta hän käyttää aivan mainiona esimerkkinä jouluaattoa. Sehän on päivä, joka yleensä on täynnä kaikenlaista touhua, lapsiperheissä odotusta ja jännitystä, syömistä ja seurustelua. Kun lopulta kaikki hössötys on ohi, olet itseksesi, katsot ehkä vielä lumista maisemaa, päivä on antanut sinulle hyvän olon etkä millään vielä haluaisi mennä nukkumaan. 

Kaaro kirjoittaa: uniminä on muinainen mielentila: tunteva, tunteellinen ja vastaanottavainen. Tällöin väsymys on ihanaa eikä siitä millään haluaisi luopua.

Sama on tilanne, kun olen viettänyt tunnelmaltaan hyvän illan ystävien kanssa tai saanut nauttia teatteri- tai musiikkiesityksestä. Sellaisen jälkeen on mahdotonta heti mennä nukkumaan. Silloin lasillinen viiniä auttaa hitaaseen luopumiseen juuri koetusta.

Tähän kirjoitukseen antoivat sysäyksen Jani Kaaro kirjallaan ”Kauniimpi maailma” ja viime sunnuntain Pekka Laineen taas kerran hienosti koostama musiikkiohjelma ”Ihmemaa”/Yle, radio Suomi. Tämä ohjelma alkoi Ankin laululla ja se päättyi Keijo Ahon oboeen ja Jorma Panulan johtaman Camerata Finlandian ”Aamulla varhain”:

”Aamulla varhain kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin. Sydämeni oli niin surusta raskas, miksi sä kultani hyljäsit mun. Yö oli kaunis ja äänesi hellä, kaiken nähdä sain uudestaan. Riemuiten annoin mä sieluni sulle, miksi sitä et huolinutkaan… 

(V.A. Koskenniemi)

Saat mitä tilaat - ajankuva

Joskus kun en muuta jaksa, roikun somessa. Eilen illalla ajattelin, että tämä tiistai olisi hyvä päivä pitää sometaukoa. Hallitus kaatuu, mutta eipä siinä nyt ole paljon seurattavaa. Jossain vaiheessa puolenpäivän jälkeen kurkkasin twitteriä ja se oli sitten menoa. Alkoi koko iltapäivän kestäneen jännitysnäytelmän seuraaminen. Koirakaan ei meinannut pissalle päästä, kun oli ihan pakko seurata muuttuvia tilanteita. 

Olihan se lähtö kova liike. Ehkä vähän helpommaksi sen teki lähtijöille heidän määränsä.  Enemmistö sanoi hyvästit puoluekokouksen juuri valitsemalle puoluejohdolle. Olisiko ollut muuta tietä? En osaa sanoa, olivatko puoluekokouksen valinnat tarkoituksellisia vai ei.   Kuten sanottu, älykäs ja analyyttinen Halla-aho saattoi haluta itselleen ikioman käsikassaran, jolla toteuttaa EU-vastaista ja maahanmuuttovastaista maailmankuvaansa. Puolueen, jossa ei tarvitsisi himmailla sanomisiaan, vaan voisi sanoa niin kuin ajattelee.

 Halla-aho sanoo ajattelevansa ihmisistä myönteisesti.  Tätä on vaikea uskoa, kun on lukenut hänen tekstiään ihmissaastasta ja toivomuksia raiskattavista naisista. Toisaalta hämmentää suuresti se, että eihän Halla-ahon ja Terhon yhteiskunnallinen ajattelu mitenkään eroa toisistaan.  Paikoin Terho on jopa Halla-ahoa jyrkempi.

Mutta tämä mitä nyt tapahtui, ei kai sitten lähtenytkään linjaeroista, vaan uuspersujen ryhmässä olevat loukkaantuivat syvästi siitä, miten puoluekokous oli juntattu. Puolue vallattiin niin, ettei johtopaikoista jäänyt edes rikkahippusia toiselle osapuolelle, soinilaisille.

 Nyt siis toinen puoli perussuomalaisten ryhmästä (enemmistö) on hallituksessa, entiset ministerit jatkavat tehtävissään, mutta vähemmistö muuntuu oppositioksi. Eduskunnan keskustelu- ja kyselytunnit saattavat tulla entistä värikkääämmiksi.

Mutta eihän jakautuminen tähän jää. Meppiryhmäkin menee kahtia.  Mitä tapahtuu kuntien valtuustoissa ja puolueyhdistyksissä? Mitä tapahtuu ihmisten kesken? Jakautuminen kahteen tarkoittaa sitä, että vielä viikonloppuna olimme me, tänään olemme me ja ne. Jakautuminen menee läpi koko puolueväen. Siinä taistelussa ei jää paljon aikaa ajatella tavallisen ihmisen asioita, vaikka kaiken tekemisen sanotaankin lähtevän juuri tavallisen ihmisen puolesta.

Uuspersut tullaan erottamaan puolueesta. Kahden vuoden kuluttua pidettävien vaalien aikaan he eivät voi olla enää vain ryhmä, vaan heidän on järjestäydyttävä puolueeksi. Se alkaa nimien keruulla. Tai sitten he liittyvät muihin puolueisiin.

 SDP hajosi kahtia 1950 –luvulla ja oli yhtenäinen vasta 1970 –luvulla. Tappelu oli pitkä ja raastava. Se rikkoi ihmisten väliset suhteet monilla paikoilla ikuisiksi ajoiksi.  Riidan syyksi sanottiin silloin ulkopolitiikka, mutta vahvin tekijä taisi kuitenkin olla ihmisten kunnianhimo.  Varmasti moni on jälkeenpäin miettinyt, kannattiko.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Tässä iässä ei pitäisi käyttää aikaa yhdenkään turhan kirjan lukemiseen, mutta mistä voi tietää, onko kirja turha? Japanilaisen Yoko Ogawan kirja Professori ja taloudenhoitaja ei vedonnut minuun edes nimellään. Olisiko tässä nyt vain japanilainen versio muistinsa menettäneen professorin elämästä? 

Kirjan takakannessa lukee Paul Asterin sanomana, ”äärettömän hurmaava”.  Taas ylisanoja. Jotain sellaista takakannen teksti kuitenkin viestitti, että jätin kirjastoon jo ottamani jännärin ja valitsin Ogawan kirjan. Ehkä, jos olisin selannut kirjaa vähän enemmän, olisin sittenkin saattanut jättää sen hyllyyn. Mutta en selannut.  Vasta lukiessani kirjaa kotona, kohtasin lukuisan määrän erilaisia matematiikan yhtälöitä.  Mutta se oli sitten jo myöhäistä.

Kirja on aivan ihastuttava tarina professorista, jonka muisti kantaa vain viimeiset 80 minuuttia. Ja hänen ystävällisestä ja huomaavaisesta taloudenhoitajastaan, joka useammin kuin kerran joutuu yllättävään tilanteeseen.

Joka ikinen aamu taloudenhoitaja on professorille uusi tuttavuus. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, muodollisten tervehdysten sijaan, professori kysyi taloudenhoitajan kengännumeroa.  Ja näin jatkui. Professori kysyy joka päivä taloudenhoitajansa syntymäaikaa, puhelinnumeroa tai ylipäätään jotain numeroa, sillä eihän hänellä ole muistia eilisestä.  Jokaisesta numerokeskustelusta professori kuitenkin löytää aina jonkun merkityksen. Hän, entinen yliopiston opettaja, olikin erikoistunut lukuteoriaan.

Jotta arkipäivä sujuisi hyvin, oli taloudenhoitajan pidettävä tarkka huoli, ettei hän poistunut liian pitkäksi aikaa. Tai muuten olisi taas edessä uusi esittely ja sitä seuraavat numeroharjoitukset. 

Taloudenhoitaja oppi nopeasti, ettei professoria saa häiritä ajattelun hetkillä:

 ”Minä ajattelen nyt. Se, että minua häiritään kun ajattelen, on ahdistavampaa kuin se, että joku kuristaisi kurkkuani. Marssia nyt keskelle minun ja lukujeni rakkaudenosoituksia – sehän on hävyttömämpää kuin wc:n tirkistely!”

Matematiikasta kiinnostuneille kirja saattaa antaa mukavia hetkiä. Itseäni en antanut lukujen häiritä.

Ogawa kuvaa professorin varsinaiseksi hiippailijaksi, pitkät ja valkoiset hiukset, roikkuvat vaatteet, hyvin epämääräisen näköinen kokonaisuus. Joskus ollut ehkä kauniskin, mutta siitä on jo kauan. Professorin vaatteissa riippui kaikkialla lappusia. Niitä oli kiinnitetty paperipuristimilla hihansuihin, taskuihin, vyöhön, napinreikiin.  Yhdessä lapussa luki: muistan vain 80 minuuttia. Lopulta taloudenhoitajakin sai oman lappunsa Professori piirsi paperiin taloudenhoitajansa kuvan. Katsoi sitä aamulla, ja muisti.

Ogawa kirjoittaa eleettömästi, sai minut hymyilemään ja tuntemaan hyvää oloa. En malttanut laske kirjaa kädestäni ennen kuin olin sen lukenut.

Professori ja taloudenhoitaja on ensimmäinen Yoko Ogawalta suomennettu kirja.