Annammeko edes vähän toivoa paremmasta?

Lähikauppani edessä sama mies on myymässä Isoa numeroa päivästä toiseen.  Keväällä korona aiheutti keskeytyksen, mutta loppukesästä hän oli taas omalla paikallaan. Vaikuttaa, että se on nimenomaan hänen paikkansa, koska en ole siinä muita nähnyt.  Hän seisoo paikallaan vakaasti sataa tai paistaa.

 Helsingissä on jonkin verran kerjääjiä. He ovat useimmiten naisia. Istuvat maassa. Heidän ohittamisensa on helppoa, koska maan tasalla istuvia ei tarvitse kohdata.  Kuulen heidän kilisyttävän kupissa olevia kolikoita. Se ärsyttää.  Suomalaisilta ei saa vaatia. Me olemme jästipäistä kansaa.  Meidän on saatava antaa omasta tahdosta. Tai olla antamatta.

Toista on Alepan miehen kanssa. Hän on silmieni tasolla. Näen hänet. Eikä hän ole ihan mykkä. Hän on hyvin kohtelias, suorastaan nöyrä. Hänellä on pehmeä ja kiltti ääni, kun hän kiittää. Hän kiittää, vaikka en lehteä olisi ostanutkaan.  Hänet on opetettu olemaan kohtelias.  Silti koen hänen myyntinsä vaativaksi.  Se ei johdu hänen tavastaan myydä, vaan minusta.

 Mies rikkoo rauhaani.  Hän tuo nähtäväkseni sen, että kaikki eivät voi kävellä kaupan ovesta sisään ja ostaa, mitä milloinkin tarvitsevat. 

Lehden myyjät ovat pääasiassa itäeurooppalaisia romaneja.  Vaikka sanotaan, että he ovat liikkumaan tottunutta väkeä, en silti osaa ajatella tämän valinnan tapahtuneen kuin pakosta.  He eivät ole saaneet töitä omassa maassaan eivätkä he pääse töihin myöskään Suomessa.

Isoa numeroa on kaduillamme myyty pian kymmenen vuotta.  Nykyään myyjät koulutetaan myyntitehtävään.  He myös pukeutuvat yhtenäisiin liiveihin, joilla he viestivät, olemme osa isompaa organisaatiota, emme ole rikollisia. Myymme lehteä, emme huumeita.

Viime vaaleissa Alppilan äänestysalueella eniten ääniä saivat Vasemmistoliiton ja vihreiden ehdokkaat.  Näin ajatellen tämä on oivallista aluetta myydä lehteä. Ehkä kauppa käykin, koska hän niin tiiviisti seisoo kaupan nurkalla.  Ainakin alue on keskustaa helpompi ja ystävällisempi.  Oletan.

Vuonna 2018 Iso Numero tuotti myyjille yhteensä noin 175 000euroa. Mutta oli ottajiakin. Summa jakautui noin sadalle myyjälle. Rahat lähtivät kotimaahan, Romaniaan tai Bulgariaan. Helppoa työtä lehden myynti ei ole.  Saatat joutua seisomaan ulkona lehtien kanssa 13 tuntia ja saat myydyksi kolme neljä lehteä.  Se on kuitenkin kerjäämiseen verrattuna aktiivista toimintaa.

Syyskuun lehtinumeron ilmestyminen tietää sitä, että lehden myyjiä on runsaasti näkyvillä. Kaksi ensimmäistä viikkoa lehden ilmestymisestä on parasta myyntiaikaa.  Luultavasti myös kiltisti hymyilevä mies on uuden lehden kanssa Alepan nurkalla.

 Kymppi on minulle pieni raha, hänelle paljon enemmän.

Koira on hyvä lenkkikaveri, mutta myös paljon muuta

 Löysin sadetakin taskusta koirani kakkapusseja. Itkuhan siinä tuli. Olivat vielä sellaisia punaisia. Ihan niin kuin Tapsu olisi ikinä välittänyt minkä värisiin pusseihin hänen ulosteensa korjaan.  Lopulta en välittänyt minäkään.  Kunhan niitä vain aina oli mukana.

Minun on edelleen kovin ikävä koiraani.  Saan herkistyskohtauksia milloin missäkin.  Tutuilla poluilla, nuuhkimispaikossa, ruokaa laittaessa, aamulla herätessä.  En lakkaa ihmettelemästä, miten pieni koira on voinut niin täysin täyttää kotini. Ja mieleni.

Tapsulla oli paikkansa sänkyni yhdellä kulmalla.  Hän tiesi sen, mutta onhan koirankin saatava joskus venytellä ja saatava oikaista itsensä poikittain koko sängyn mitalla.  Opin itse olemaan ojentelematta, opin valitsemaan sängystä vain toisen reunan.  Joskus aamulla hämmästelin, että olin sentään sängyssä enkä lattialla. Pieni otti ison tilan.

Kaipaan suunnattomasti aamuisia hellittelyhetkiämme. Heti herättyäni saatoin työntää kasvoni Tapsun kaulalle, hengittää ja haistella hiljaista karvaturria.  Hän salli sen protestoimatta.  Ehkä minun läheisyyteni tuntui mukavalta Tapsustakin.

Usein otimme päiväunet kulmasohvalla samalla tyynyllä. Se ei aina mennyt ihan yksinkertaisesti. Suljin silmäni, nyt nukun. Saan tassun läpsäytyksen käsivarteeni.  Rapsuta.  Tottelen hetken. Uusi läpsäytys. Ei riitä, lisää.  Siitä en ihan vähällä päässyt karkuun. Kunnes sitten lopetti.  Siitä me unilta heräsimme, lähekkäin.

Kaikkia snautsereita eivät ihmiset kiinnosta. Tapsua kiinnosti. Jos joku porukka seisoi kadulla keskustelemassa, kävelymme ei jatkunut.  Tapsu pysähtyi tuijottamaan, mitä te siinä seisotte. Kerta toisensa jälkeen.  Selitä siinä vieraille ihmisille, voisitteko vähän antaa huomiota koiralleni.

Muutamia vuosia sitten talossamme asui Noora. Häneltä Tapsu sai aina runsaasti rapsutuksia.  Kunnes eräänä päivänä kaikki oli toisin.  Tapsu ei suostunut menemään Nooran lähelle, vaan kiersi tytön kaukaa.  Noora oli hankkinut kanin.  Tapsu ei tykännyt Nooraan siirtyneestä kanin hajusta, vaikka muuten jahtasi kaikkea liikkuvaa. Näin meni ehkä kaksi kolme vuotta. Noora oli yhdentekevä.  Kunnes sitten eräänä päivänä Tapsu meni Nooran luo rapsutettavaksi. Mikä nyt on toisin? Nooran kani oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Pieni tarkka vainukoirani.

Jääkaapillakin saan nykyään käydä ihan noin vaan. Mistään ei ilmesty pientä kerjääjää.  Tapsu oli aina mukana, kun kokkasin. Istui keittiön lattialla ja seurasi tekemisiäni. Tiesi saavansa lopuksi palkinnon, mutta sitä ennen kävimme aika usein tiukahkon keskustelun.

Tapsu istuu keittiön lattialla ja katselee syömistäni.

 – älä kerjää, mene pöydän alle odottamaan.  Ei vaikutusta.

 – oikeasti, mene nyt siitä kerjäämästä, sun vuorosi tulee. Pitääkö tässä oikeasti korottaa ääntään?

 Lopulta Tapsu nousee seisomaan, kääntää minulle selkänsä ja istuu uudelleen.

En mene pöydän alle, kelpaako tämä? Syö nyt, että minäkin saan.

 Kultainen itsepäinen koirani.

Kun olin lähdössä illalla ulos, hän seurasi hievahtamatta pukeutumistani. Pääsenkö mukaan?  Syyllistävä katse jäi seurakseni. Tänne jätät, ihan yksin.  Kun tulin kotiin, vastaanotto oli kuitenkin aina täydellinen. 

Viimeisten viikkojen aikana Tapsu ei enää tullut vastaan riemusta hypellen, mutta pää nousi ja töpöhäntä vipatti. Tätä en enää saa, tähän en tahdo tottua.  

 

Ann Selin – ei mikään takarivin tyttö

 Yhä nuoremmat ihmiset tekevät tai heistä tehdään elämänkertoja, henkilökuvia.  Sellaisen on nyt saanut myös työmarkkinajohtaja Ann Selin. Hyvä, että on tehty. Ensinnäkin siksi, että Ani antaa ihanteellisen lähtökohdan kirjalle – tsupparista puheenjohtajaksi ja kansainväliseksi vaikuttajaksi. Mutta myös siksi, että kirja kuvaa ammattiyhdistysliikkeessä tehtävää työtä sellaisen ihmisen kautta, joka on liikkeessä sisällä. Hän tietää mitä puhuu. Näitä ei ole liiaksi ollut.

Kirjan kirjoittaneet Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa onnistuvat hyvin avaamaan Ann Selinin persoonaa. Millainen hän on neuvottelijana, johtajana ja pomona, työtoverina ja ystävänä. Henkilökuva on vahvasti kehuva.  Niinhän elämänkerrat yleensä tahtovat olla, mutta onhan tässä aihettakin.

Jos en tuntisi Ania ollenkaan, voisin yksinkertaisesti sanoa, että likka (tamperelaisittain) on mennyt elämänsä läpi nauraen.  No ei kyllä ole, vaikka toisaalta, jos luon mielikuvan Anista, se on ilman muuta sydämellisesti naurava ja silmät sikkurillaan katsova Ani. Paitsi sen yhden kerran, kun edessäni seisoi todella kiukkuinen ihminen, jonka silmissä ei ollut hitustakaan ystävällisyyttä.  Se oli silloin, kun olimme eri mieltä liittoon valittavasta puheenjohtajasta.  Onneksi olemme isoja ihmisiä eikä se jäänyt jäytämään meitä kumpaistakaan.

Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että he imevät itseensä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Ovat uteliaita. Ja samalla oppivat. Liikeliitto, jossa minäkin 80-luvulla aloitin työt, oli kooltaan pieni niin jäsenmäärältään kuin henkilökunnaltaan.  Se oli silloin myös vahvasti puheenjohtajavetoinen.  Hyvässä ja pahassa.  Pieni liitto mahdollisti myös monessa mukana olon, jos itsellä oli siihen halua. Anilla oli. Kolmen työvuoden jälkeen hänet valittiin toimistoväen luottamusmieheksi.  Siitä se taisi alkaa.  19 vuotias nuori nainen sai jo silloin suunsa auki.  Myllykertsissä oli taidettu saada hyvä oppi.

Kirjassa kuvataan Anin työuraa tehtävästä toiseen.  Nuorisosihteeriksi valittu nuori nainen tiesi mitä tahtoi: ”Halusin heti maailman valmiiksi.” Tunnistan tästä niin itseni.  Kun annetaan mahdollisuus, niin mitä sitä odottelemaan, vaan täysillä vaan töitä tekemään.  Ja kun todella tykkäät siitä mitä teet, sitä tekee ahnehtien. ”Se oli yksi liiton makeimpia duuneja.” Mutta seinä tuli Anillekin vastaan, seurasi totaalinen uupuminen.  Oppirahat oli maksettava, tekemisen rajat oli löydettävä.

Kun selaan kirjan lopulla olevaa luetteloa Anin tärkeistä vuosista, tulee vähän pakahduttava olo.  Jäsenyys monissa hallituksissa on tiennyt jatkuvien kokousten sarjaa.  Sellaiseksi se kai nykyään on mennyt.

Suuren ammattiliiton puheenjohtajan halutaan olevan monessa mukana.  Olen itse varsin huono kokousihminen. Hermostuin siitä, kun ne veivät energiani.  Ja harvoin antoivat mitään.

Vähemmästäkin menosta saa vatsahaavan. Ani sai sen ja sai paljon muutakin. Hänen sairaskertomuksensa on kuin kauhukertomus.  Meidän piti yhdessä lähteä ihmettelemään Victorian putouksia ja auringonlaskuja Sambesi –joelle.  Anista ei ollut lähtijäksi, kun aivojen verisuonissa todettiin vaarallinen valtimon pullistuma. Sen leikkaus onnistui. Sitten vielä ne kaikki muut jutut ja lopuksi vielä rintasyöpä.  Edes sairauksissaan tämä nainen ei välittänyt kohtuudesta.  Onneksi nyt on kaikki hyvin.

Vekkeli ja Loivamaa ovat kirjoittaneet hyvin luettavan kirjan.  Kirjassa on toisaalta paljon tietoa, mutta se on myös monipuolinen kuva rohkeasta naisesta. Ei mikään takarivin tyttö.

 

 

Tapsu 17.9.2006-27.7.2020

Hän oli kämmenen kokoinen, kun hänet sain. En tiennyt, että koiran pentu voi olla niin pieni. Hän hurmasi meidät hetkessä. Hän toi kaiken surun keskelle ilon ja hymyn. Hän oli vastustamaton.

Mieheni sai nauttia Tapsusta vain neljä kuukautta, minä melkein neljätoista vuotta. Hän oli meidän terapiakoiramme. En liioittele, kun sanon, että harva asia on antanut minulle niin paljon kuin koirani. Niin monet kesäiset aamut, sateen raikastamat illat tai lumihangessa mönkimiset, niin monet metsäretket olisivat ilman Tapsua jääneet kokematta. Tapsu oli aina valmis lenkille.

Saan olla Tapsulle kiitollinen hyvästä kunnostani. Juuri siinä iässä, kun naisen askel alkaa väkisinkin hidastua, nuori koira vaati liikkumiseen ripeyttä , menoa eikä meinaamista. Hän ei antanut minun vanheta liian aikaisin.

Tapsu rakasti ihmisiä, vaikkei viimeisen vuoden aikana enää antanutkaan heidän koskea. Kropassa oli kipuja. Loppuun saakka hän säilytti katseensa. Tapsu tuijottaa tapitti vastaan tulevia ihmisiä niin intensiivisesti, että heidän oli kysyttävä, mitä koirasi haluaa. Vain huomiota, ei muuta, ehkä vähän rapsutusta, vastasin.

Tapsu myös laittoi elämäni palikoita sillä tavoin uuteen järjestykseen, että hankki minulle keskustelukavereita ja uusia ystäviä. Kun ihmiset eivät ihan helpolla voineet ohittaa läheisyyteen haluavaa koiraa, sain siitä osani minäkin.

Mistä Tapsu piti? No mistä koirat pitävät – herkuista. Varsinkin, jos naapurini olivat pihalla grillaamassa. Ensin kerjättiin herkkupaloja, seuraavana päivänä tutkittiin pöydän alta, josko sinne olisi jotain pudonnut. Aina oli.

Olin jo kauan sitten päättänyt, etten kiusaa Tapsua pitkillä hoidoilla. Tämä tilanne putosi nyt eteeni nopeammin kuin osasin arvata. Tiesin ettei kaikki ole kunnossa, mutta en tiennyt, että elimistössä tapahtuneet muutokset olivat jo niin huonoja, ettei vaihtoehtoja enää ollut.

Tänään aamulla pidin Tapsua sylissäni viimeisen kerran.

 Hän oli viisas ja kiltti koira, järisyttävän itsepäinen, mutta aina niin hellyttävä.

 Nyt on iso tyhjä tila. Päivieni ihana rytmittäjä on poissa.

Yamaica Sound 8v.

Olen kyllästynyt olemaan vanha

Radiossa soi ”Taas on aika auringon….”, on ihan pakko tanssia. Liihottelen kuin ennen Ripovuoden tanssilavalla.  Valssin loputtua puuskutan, pulssikin hakkaa. Mokomasta.  Mitä jos kavaljeeri haluaisi tanssia toisenkin tanssin?  Jaksaisinko? Ajatuskin kesäiselle tanssilavalle menosta saa tuomionsa. Juna meni jo.

Nuoret naiset lenkkeilevät nykyään paljon. He herättävät muistot niiltä ajoilta, kun hölkättiin ympäri Tapiolan silkkiniittyä. Siis siihen aikaan kun juokseminen ei vielä ollut kaikkien harrastus. Enää ei onnistu edes hölkkä. Paitsi ratikan perässä 40 metriä sujuu vielä vauhdilla.  Ratikassa sitten vähän säälien katsovat, että kannattaako tuon takia saada sydänkohtaus, kun seuraava kulkupeli tulee muutaman minuutin kuluttua.  Vanha ei odota.

Luin Antti Eskolan kirjan ”Vanhuus” viitisen vuotta sitten.  Silloin kirja ei kaikilta osin minua tavoittanut, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Eskola kirjoittaa kahdesta määritelmästä. Toinen on onnistuneen vanhuuden käsite ja toinen on irtaantumisteoria.

 Onnistunut vanheneminen on yhtä kuin hyvä mieliala. Vaikka olisi vaivojakin, silti voi olla hyvä mieli.  Ja se kai sitten tarkoittaa jotain sellaista kuin tyytyväinen vanhus.  Miksi tuo sanapari tuntuu pahalta?  Siksikö että tulee mieleen vähään tyytyvä vanhus?  Ettei vanha ihminen enää tarvitse niin paljon.  

Olen vanhentunut hyvin tavallisesti kuten kai useimmat tekevät.  Erityisesti aamuisin tuntee ikänsä, kun kroppa on kuin tikku-ukko.  Kaikki paikat junnaavat vastaan. Hidas ja harras venyttely auttaa, muttei yhtään lisää notkeutta.  Suututtavaa.  Aina sitä näkee itsensä sellaisena kuin silloin joskus.

Vanhuuden merkit voivat olla moninaiset.  Joku on sanonut, että ihmisen hidastuva kävely ja ylipäätään vaikeus kävellä, kertovat tulevista sairauksista. Joka tapauksessa  askel lyhenee ja vauhti hidastuu. Se ei kuitenkaan saisi ole syy kävelyn lopettamiselle, pitäisi olla päinvastoin. 

Säännöllinen kävely ja omien voimien mukainen vauhti siirtää aivan varmasti vähän eteenpäin sitä päivää, jolloin joutuu toisten hoivattavaksi.

Itseäni askarruttaa väsymys.  Eskola kysyy, että voisivatko kävelyyn ilmestyvät vaikeudet yhtäällä ja yleinen väsymys toisaalla olla ne merkit, joiden avulla vanhenemistaan voi parhaiten seurata. Tässä sitä ollaan oman elämänsä laboratoriossa!

Väsymystä on tietysti monenlaista. Liian kovan fyysisen golfpäivän jälkeen väsymyksen ymmärtää. Toista on sellainen yleinen väsymys, joka ei tule mistään. No tulee, vanhuudesta.  Tilanne muuttuu vakavaksi, jos on jatkuvasti hyvin väsynyt, jos aloitekyky häviää ja jos ei enää saa mitään aikaiseksi. Ei jaksa katsoa televisio-ohjelmia, lukea kirjoja, ei edes soitella ystäville, niille toisille vanhoille.

Eskonen kirjoittaa irtaantumisteoriasta eli että vanheneva ihminen irtaantuu sosiaalisesta maailmasta vähin erin.  Niinhän ne sanovat. Kahdeksankymppistä vielä juhlitaan, sitten tulee unohdus.  Vaikka aina onkin kyse omista valinnoista, se päivä tietysti tulee, jolloin innostuu enää harvoista asioista. Yhä enemmän ymmärrän, miksi aktiivinen isäni viimeisinä vuosinaan niin usein vain istui keinutuolissa tekemättä mitään. 

 Aurinkoisella terassilla olisi kiva istua. Vaan ei sinne kannata sen yhden tuopin (pienen!) takia mennä. Kyllästyttää olla vanha. 

Tapsu tietää mikä on hänelle hyväksi.

Korona-aikana pienet asiat korostuvat

”Naisen sanoja, siis joutavia; vanhan naisen, siis kaksinkerroin joutavampia.” (J.M.Coetzee).

 Sanon silti.

Koululaiset olivat puistolenkillä samaan aikaan kuin minä koirani kanssa.  Vastaan tuli noin neljäntoista ikäisiä poikia, yhdellä oli energiaa vähän muita enemmän. Sellaista tönimistä.  Nuori mies minulle valittamaan, kun nuo kiusaavat minua.  Sanoin, tuutko sylkkyyn?  Ihan heti eivät hoksanneet edes nauraa.  En kuullut kommentteja, mutta ehkeivät sentään pelänneet, että käyn käsiksi. 

Nuoret pojat ovat hellyttäviä. Haluavat huomiota ja hyväksyntää. Niin pitkälle kuin mahdollista, heitä pitäisi hellitellä. 

Lähipuistoissani olen päivittäin tavannut useita vähän vanhempia naisia. Neljän seinän sisältä on lähdetty ulos.  Eräänä päivänä pari rouvaa huilasi kesken sauvakävelyn.  Toinen heistä kertomaan, että hän on täyttänyt 90 vuotta. Se ei heti olisi tullut mieleeni.  Kai sitä kuultuaan vuosiluvun, näkee silmissään rupsahtaneen, kumaraisen hahmon. Tämä nainen ei ollut kumpaakaan.

Sitä vain mietin, koska itse alan ventovieraille kertomaan iästäni.  Kai sekin on edessä eli vuodet tulevat niin tärkeiksi, että ne on saatava sanoa.  No jos ihminen ysikymppisenä sauvakävelee, niin kyllä sillä voi jo kehuskellakin.  Huomaan, että olen jo pari kolme kuukautta kertonut, että vanha koirani täyttää ihan kohta 14 vuotta. Se tapahtuu kuitenkin vasta syyskuussa. Niin että miksi olen halunnut tehdä koirani vanhemmaksi kuin hän onkaan? Ehkä koirani ylle sataa ylimääräistä ihailua. Ai noin vanha!!!  Ja noin virkeä. Eikä Tapsu tiedä tästä mitään.

Eevalla (n. 85v) on ollut vähän kipuja. On pari kertaa viety jo tutkimuksiinkin.  Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut jäädä sänkyyn, jaksaa käydä kaupassa ja kävelemässä.  Kävi tietysti myös kirjastossa heti kun ovet aukesivat.  Vallilan kirjastossa olikin ollut palvelussa komea mies, sellainen poninhäntäinen ja hyvin avulias. Oli ilo katsella niin kaunista miestä, kertoi Eeva. 

Eivät ne taida nuoret miehet tajuta, miten me vanhat heitä katselemme.  He eivät vielä ymmärrä, että meidän on otettava ilo pienistä hetkistä.   Näinä aikoina ja näillä vuosilla pienetkin muruset tuntuvat makeilta.  Ja mihinkä ne vuodet olisivat sen pienen tytön meistä hävittäneet.

”Viikot kuluvat hirveää vauhtia, ja päivät vain toistavat itseään”.  Luulisi, että minä sanoin näin. Sanoinkin, mutta näin sanoi myös korona-ajan nuori yhdeksäsluokkalainen.  Aika kuluu, päivät sekoittuvat toisiinsa. Monet ovat korona-aikana joutuneet/saaneet elää arkea, joka tuhansille on valitettavan totta. Yksinäistä ja yksitoikkoista. ”Paras lääke yksinäisyyteen on toinen ihminen”. Sitä lääkettä ei vain aina ole saatavilla.

Enemmän kuin korona, minua pelottaa tulevaisuus. Jaksaako tämä yhteiskunta huolehtia heistä, jotka eivät itse siihen pysty.  Lääkäri Kaarlo Simojoki  sanoo:  ”Minusta on väärin, että alkoholistit ja huumeiden käyttäjät leimataan, ja että heitä kohdellaan vähäarvoisempina kuin muita. Kun työskentelin Espoon vieroitushoitoyksikössä, havahduin siihen, kuinka monen potilaan tarinassa toistui sama: hän ei ole saanut ajoissa hoitoa, häntä on kohdeltu huonosti ja hän tuntee alati olevansa kakkosluokan kansalainen. Potilaat häpesivät omaa olemassaoloaan.” (haastattelu Demokraatissa).

Apinat kaipaavat kosketusta. Niin mekin.

Elämää koronakaranteenissa

Nyt ne on ostettu, maskit. Tai siis hengityssuojaimet. Toistaiseksi ovat vielä pysyneet pakkauksessa. Käytän tarvittaessa.  Ajatus kasvot peittävästä suojasta on vastenmielinen, vaikka en ihan ymmärrä, miksi. Ehkä se on vaan sitä normaalia jästipäisyyttä. Kun en ennenkään ole tuollaisia pitänyt.  Itse asiassa tämän ikäisen kohdalla niihin pukeutuminen voisi olla suorastaan ympäristöä kaunistava tekijä. 

Miten jaksamme elää karanteenissa?  Elämmekö vai annammeko yksitoikkoisuudelle periksi? Vastauksia on varmasti monenlaisia. Jos ihmisellä on liikuntakyky tallella, ei ulkoilua salliva karanteeni ole kovin musertava. Tilanne on kokonaan toinen heillä, joilla liikkumisen vaikeus tuo haluttomuutta lähteä ulos.  Puhumattakaan heistä, jotka eivät voi ollenkaan lähteä yksin ulos. Lyhytkin kävelylenkki on nyt todella palkitseva. Juuri nyt luonto lumoaa herkällä vihreydellään.

Kunhan sää lämpiää, voisi ohjelmaan ottaa ystävien kanssa istuskelun kallioilla tai meren äärellä.  Vaikka sitten maskit naamalla.  Sittenhän näyttäisimme kaikki yhtä viehättäviltä.

Jos kesästä tulee samanlainen kuin menneestä talvesta, jota ei siis tullut ollenkaan, se on tosi tosi paha juttu.  Siitä on jo monta vuotta, kun oli kesä joka ei tullut. Olen unohtanut miltä se tuntui.  Jotain hyvää räntäsateessa on - tartuntariski pysyy pienempänä kuin lämpimillä keleillä.

Ostoksilla käynnin koen edelleen pahimmaksi paikaksi.  Kaupassa tulee ylivirittynyt olo, mutta ehkä se on vain viisasta pelkoa. Aina on törmäilijöitä, jotka vähät välittävät muista.  Tosin tuntuu siltä, että vähän enemmän otetaan huomioon muita ihmisiä. Noin kuukausi sitten tilanne oli paljon pahempi. Golfkentällä sen sijaan on tilaa ja väljyyttä.  Vain pelikaverit ovat lähituntumassa.

Onko se tämä aika vai onko se tämä ikä, joka on tehnyt keskittymisen entistä vaikeammaksi.  Ihminen on onneksi luova otus . Aina voilöytää jotain johon jaksaa keskittyä.  Niin kuin omaan itseensä.  Järkkäsin oman elokuvateatterin, jossa saatoin ihastella diaprojektin heijastamien kuvin kautta mitä kaikkea silloin joskus teimmekään.  Siis silloin kuin ei ollut nykyisenlaisia puhelinkameroita. Diakuvia on muutamia satoja.  Osa skannattuna tietokoneelle. 

Sitten on vielä yksi laatikollinen vhs –nauhoja.  Ihania vanhoja filmejä.  Ja toinen laatikollinen C-kasetteja.  Ihanaa vanhaa musiikkia.  Mitähän näille kaikille ihanuuksille pitäisi tehdä? Ehkä on luopumisen aika.

Tällaisina aikoina näemme ja aistimme normaalia herkemmin asioita, jotka ehkä muulloin eivät olisi niin tärkeitä.

Ystäväni antoi minulle tomaatin taimenen, hyvin pienen alun.  Yllättävän nopeasti tomaatti kasvoi korkeutta.  Mikä riemu olikaan löytää siitä eräänä päivänä keltaiset kukat. Kun vähän leyhettelen vartta, saan huoneeseen terttutomaatin tuoksun. Se on hyvä tuoksu. Nyt vain odottelen tomaatteja. Ne tulevat varmasti ennemmin kuin karanteeni loppuu.