Hengitä ja keskity – niin helppoa ja niin vaikeaa

 Golfkausi jatkuu aina vaan, ainakin Vuosaaressa on täysi tohina päällä. Itse alan vähitellen lopetella, onhan tästä tänä vuonna jo saanutkin nauttia. Pelikaverini tuskaili yhtenä päivänä, että taas on saanut selitellä golfin viehätystä. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä ideaa on lyödä pientä palloa ja kävellä sen perässä tuntikausia.

Tätä samaa mietin itsekin. Olen toukokuusta saakka melkein joka viikko käynyt golfaamassa kaksi tai kolme kertaa viikossa.  Viehätyksen on oltava todella suurta, että sitoutuu tällaiseen säännöllisyyteen.

  Golf on vaikea laji, jossa parhaatkin epäonnistuvat.  Joskus epäilen olevani masokisti, kun viikosta toiseen jatkan, vaikka peli on välillä kauheaa tunarointia. Mutta golf on optimistin laji. Aina on edessä uusi väylä, jossa voi onnistua.  Jos en onnistu tänään, onnistun ehkä ensi viikolla. Aina on tavoite, valmiiksi ei tule koskaan.

Yksi lajin hienouksista on se, että peli antaa myös onnistumisen kokemuksia. Minusta ei ikinä tule hyvää golfaajaa, mutta aina silloin tällöin voin iloita pärjäämisestä.  Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia tällaisen vanhan ihmisen arjessa.  Elämä nyt vain on tässä iässä sellaista, että arki harvoin antaa hyvää palautetta.  Golfista sen sijaan voi saada paljonkin mielihyvää. Se on hyvä kuntoilulaji enkä yhtään vähättelisi charmikkaiden herrojenkaan seuraa.  

Osa lajin hienoudesta piilee siinä, ettei kaikki ole kiinni tekniikasta. En uskalla sanoa prosenteissa, mikä on tekniikan osuus, mikä muiden tekijöiden. Olen aloittanut lajin vanhana, enkä ole koskaan täysin sisäistänyt kaikki svingejä.  Jollain tasolla ne osaan.  Opaskirjat kehottavat, luota itseesi, ole rohkea, anna mennä.  Näillä ohjeilla pärjää elämässäkin, vaan on se niin vaikeaa.

Hengittäminen ja keskittyminen ovat minulle golfissa(kin) tärkeitä. Onnistunut suoritus on rento. Sellaiseen ei pysty, jos mieli ja sen myötä myös lihakset ovat jännittyneet.  Olen yrittänyt opetella syvää ja rauhoittavaa hengitystä ennen lyöntiä. Se vain tahtoo unohtua tällaiselta hosutyypiltä.  Pitäisi ehkä talven ajaksi ottaa ohjelmaan meditointi. Hengittämistä ja keskittymistä voi harjoitella. Se olisi hyödyksi muuallakin kuin golfkentillä.

Lyöntihetkellä maailmassa ei saisi olla mitään muuta kuin minä ja pieni pallo. Jos ajattelen, että viimeksi juuri tällä väylällä tunaroin, luultavasti teen niin nytkin. Keskittymiseeni vaikuttavat sekä oma mielentila että toiset ihmiset.  Levollinen ja kannustava peliseura rauhoittaa mielen jännitykset.  Peliseuran merkitys ei ole ollenkaan vähäinen, sillä ollaanhan siinä yhdessä usein yli neljä tuntia.

Lopuksi kirjoitukseni ydin: vanhempikin ihminen pärjää aika pitkälle, jos omaa oivaltavan ja luovan aivotoiminnan sekä vahvat reidet.

Tästä muistosta en halua luopua

 

Minun Helsinkini. Stadion on uusittu. On se komea. Vieressä olevalla Pallokentällä näyttävät korjaustyöt olevan aluillaan. 

Vuonna 1954 meitä oli Pallokentän viheriöllä viitisen tuhatta. Oikein luit. Ei satoja, vaan tuhansia. Olin yksi sinipukuisista naisista kädessäni puna-valkoinen liina.  TUL:n liittojuhlan naisten yhteisvoimisteluesitykseen osallistujia oli niin paljon, ettemme sopineet Stadionille.  Täytimme Pallokentän laidasta laitaan. 

 Ohjelman laatinut Taimi Hirvonen ohjasi esityksen Pallokentän katsomon katolta. Sitä ei enää ole.  Hänen edessään oleva näky oli varmasti juhlava. Oma huomioni keskittyi paikkamerkkiin, jonka päällä seisoin.  Tuskin päässäni oli muuta ajatusta kuin se, että osaisin kääntyä oikeaan suuntaan ja palata takaisin omalle paikalle. 

Olin Keikyän Yrityksen naisten kanssa harjoitellut liikkeitä koko talven kamiinalla lämmitetyn työväentalon salissa.  Meitä oli pieni ryhmä. Harjoituksissa ei voinut mitenkään saada käsitystä miltä ohjelma näyttäisi valmiina ja satojen voimistelijoiden esittämänä. Oli aika järisyttävä kokemus saada olla siinä mukana.  Eikä yhtään vähemmän merkinnyt se, että sain olla Helsingissä. Ensimmäisen kerran elämässäni. 

Tällaisen kenttäohjelman laatijalla on oltava hyvä visuaalinen silmä. Hänen on osattava kuvitella miltä yksittäinen liike näyttää monistettuna. Miltä näyttävät vaihtuvat kuviot ja ryhmitykset. Osattava ajatella miten siirtyminen kuviosta toiseen onnistuu. Taimi Hirvonen rakensi ensin ohjelman millimetripaperille, johon hän merkitsi jokaisen voimistelijan.  Ei tainnut olla ihan pieni määrä paperia mitä hän tarvitsi. Sittemmin varmaan tietokoneohjelmat tulivat avuksi. 

Taimi Hirvonen niin kuin melkein kaikki muutkin ohjelmien laatijat Suomessa olivat itseoppineita.  Siihen ei ollut mitään koulutusta.  Ensin ohjelmia tehtiin pienille ryhmille ja sitä kautta opittiin perusasiat suurempien joukkojen liikuttamisessa.  Monen ohjelman taustalla oli tarina.  Se auttoi voimistelijoiden eläytymistä.  Ehkä myös liikesarjojen muistamista. 

En tiedä, näemmekö vielä tulevaisuudessa Stadionin täydeltä voimistelijoita ja heidän esityksiään.  Kyse on ainakin kahdesta asiasta. Ensinnäkin haluavatko voimistelijat osallistua ja harjoitella, mutta myös siitä, ovatko suuret joukkojuhlat tärkeitä urheilujärjestöille.  Mikä on suurten joukkojuhlien arvo tänään? Silloin ennen niiden arvo oli todella suuri. Sekä voimistelijoille että järjestöille. 

En silloin vuonna 1954 Pallokentällä ollessani tiennyt, että työelämäni sisältö tulisi olemaan useiden vuosien ajan naisvoimistelua, näytöksiä ja kilpailuja, ohjaajakoulutusta ja järjestötoimintaa.  Stadion ja Pallokenttä olivat osa sitä maailmaa.  Minun Helsinkini.

 

 

 

Annammeko edes vähän toivoa paremmasta?

Lähikauppani edessä sama mies on myymässä Isoa numeroa päivästä toiseen.  Keväällä korona aiheutti keskeytyksen, mutta loppukesästä hän oli taas omalla paikallaan. Vaikuttaa, että se on nimenomaan hänen paikkansa, koska en ole siinä muita nähnyt.  Hän seisoo paikallaan vakaasti sataa tai paistaa.

 Helsingissä on jonkin verran kerjääjiä. He ovat useimmiten naisia. Istuvat maassa. Heidän ohittamisensa on helppoa, koska maan tasalla istuvia ei tarvitse kohdata.  Kuulen heidän kilisyttävän kupissa olevia kolikoita. Se ärsyttää.  Suomalaisilta ei saa vaatia. Me olemme jästipäistä kansaa.  Meidän on saatava antaa omasta tahdosta. Tai olla antamatta.

Toista on Alepan miehen kanssa. Hän on silmieni tasolla. Näen hänet. Eikä hän ole ihan mykkä. Hän on hyvin kohtelias, suorastaan nöyrä. Hänellä on pehmeä ja kiltti ääni, kun hän kiittää. Hän kiittää, vaikka en lehteä olisi ostanutkaan.  Hänet on opetettu olemaan kohtelias.  Silti koen hänen myyntinsä vaativaksi.  Se ei johdu hänen tavastaan myydä, vaan minusta.

 Mies rikkoo rauhaani.  Hän tuo nähtäväkseni sen, että kaikki eivät voi kävellä kaupan ovesta sisään ja ostaa, mitä milloinkin tarvitsevat. 

Lehden myyjät ovat pääasiassa itäeurooppalaisia romaneja.  Vaikka sanotaan, että he ovat liikkumaan tottunutta väkeä, en silti osaa ajatella tämän valinnan tapahtuneen kuin pakosta.  He eivät ole saaneet töitä omassa maassaan eivätkä he pääse töihin myöskään Suomessa.

Isoa numeroa on kaduillamme myyty pian kymmenen vuotta.  Nykyään myyjät koulutetaan myyntitehtävään.  He myös pukeutuvat yhtenäisiin liiveihin, joilla he viestivät, olemme osa isompaa organisaatiota, emme ole rikollisia. Myymme lehteä, emme huumeita.

Viime vaaleissa Alppilan äänestysalueella eniten ääniä saivat Vasemmistoliiton ja vihreiden ehdokkaat.  Näin ajatellen tämä on oivallista aluetta myydä lehteä. Ehkä kauppa käykin, koska hän niin tiiviisti seisoo kaupan nurkalla.  Ainakin alue on keskustaa helpompi ja ystävällisempi.  Oletan.

Vuonna 2018 Iso Numero tuotti myyjille yhteensä noin 175 000euroa. Mutta oli ottajiakin. Summa jakautui noin sadalle myyjälle. Rahat lähtivät kotimaahan, Romaniaan tai Bulgariaan. Helppoa työtä lehden myynti ei ole.  Saatat joutua seisomaan ulkona lehtien kanssa 13 tuntia ja saat myydyksi kolme neljä lehteä.  Se on kuitenkin kerjäämiseen verrattuna aktiivista toimintaa.

Syyskuun lehtinumeron ilmestyminen tietää sitä, että lehden myyjiä on runsaasti näkyvillä. Kaksi ensimmäistä viikkoa lehden ilmestymisestä on parasta myyntiaikaa.  Luultavasti myös kiltisti hymyilevä mies on uuden lehden kanssa Alepan nurkalla.

 Kymppi on minulle pieni raha, hänelle paljon enemmän.

Koira on hyvä lenkkikaveri, mutta myös paljon muuta

 Löysin sadetakin taskusta koirani kakkapusseja. Itkuhan siinä tuli. Olivat vielä sellaisia punaisia. Ihan niin kuin Tapsu olisi ikinä välittänyt minkä värisiin pusseihin hänen ulosteensa korjaan.  Lopulta en välittänyt minäkään.  Kunhan niitä vain aina oli mukana.

Minun on edelleen kovin ikävä koiraani.  Saan herkistyskohtauksia milloin missäkin.  Tutuilla poluilla, nuuhkimispaikossa, ruokaa laittaessa, aamulla herätessä.  En lakkaa ihmettelemästä, miten pieni koira on voinut niin täysin täyttää kotini. Ja mieleni.

Tapsulla oli paikkansa sänkyni yhdellä kulmalla.  Hän tiesi sen, mutta onhan koirankin saatava joskus venytellä ja saatava oikaista itsensä poikittain koko sängyn mitalla.  Opin itse olemaan ojentelematta, opin valitsemaan sängystä vain toisen reunan.  Joskus aamulla hämmästelin, että olin sentään sängyssä enkä lattialla. Pieni otti ison tilan.

Kaipaan suunnattomasti aamuisia hellittelyhetkiämme. Heti herättyäni saatoin työntää kasvoni Tapsun kaulalle, hengittää ja haistella hiljaista karvaturria.  Hän salli sen protestoimatta.  Ehkä minun läheisyyteni tuntui mukavalta Tapsustakin.

Usein otimme päiväunet kulmasohvalla samalla tyynyllä. Se ei aina mennyt ihan yksinkertaisesti. Suljin silmäni, nyt nukun. Saan tassun läpsäytyksen käsivarteeni.  Rapsuta.  Tottelen hetken. Uusi läpsäytys. Ei riitä, lisää.  Siitä en ihan vähällä päässyt karkuun. Kunnes sitten lopetti.  Siitä me unilta heräsimme, lähekkäin.

Kaikkia snautsereita eivät ihmiset kiinnosta. Tapsua kiinnosti. Jos joku porukka seisoi kadulla keskustelemassa, kävelymme ei jatkunut.  Tapsu pysähtyi tuijottamaan, mitä te siinä seisotte. Kerta toisensa jälkeen.  Selitä siinä vieraille ihmisille, voisitteko vähän antaa huomiota koiralleni.

Muutamia vuosia sitten talossamme asui Noora. Häneltä Tapsu sai aina runsaasti rapsutuksia.  Kunnes eräänä päivänä kaikki oli toisin.  Tapsu ei suostunut menemään Nooran lähelle, vaan kiersi tytön kaukaa.  Noora oli hankkinut kanin.  Tapsu ei tykännyt Nooraan siirtyneestä kanin hajusta, vaikka muuten jahtasi kaikkea liikkuvaa. Näin meni ehkä kaksi kolme vuotta. Noora oli yhdentekevä.  Kunnes sitten eräänä päivänä Tapsu meni Nooran luo rapsutettavaksi. Mikä nyt on toisin? Nooran kani oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Pieni tarkka vainukoirani.

Jääkaapillakin saan nykyään käydä ihan noin vaan. Mistään ei ilmesty pientä kerjääjää.  Tapsu oli aina mukana, kun kokkasin. Istui keittiön lattialla ja seurasi tekemisiäni. Tiesi saavansa lopuksi palkinnon, mutta sitä ennen kävimme aika usein tiukahkon keskustelun.

Tapsu istuu keittiön lattialla ja katselee syömistäni.

 – älä kerjää, mene pöydän alle odottamaan.  Ei vaikutusta.

 – oikeasti, mene nyt siitä kerjäämästä, sun vuorosi tulee. Pitääkö tässä oikeasti korottaa ääntään?

 Lopulta Tapsu nousee seisomaan, kääntää minulle selkänsä ja istuu uudelleen.

En mene pöydän alle, kelpaako tämä? Syö nyt, että minäkin saan.

 Kultainen itsepäinen koirani.

Kun olin lähdössä illalla ulos, hän seurasi hievahtamatta pukeutumistani. Pääsenkö mukaan?  Syyllistävä katse jäi seurakseni. Tänne jätät, ihan yksin.  Kun tulin kotiin, vastaanotto oli kuitenkin aina täydellinen. 

Viimeisten viikkojen aikana Tapsu ei enää tullut vastaan riemusta hypellen, mutta pää nousi ja töpöhäntä vipatti. Tätä en enää saa, tähän en tahdo tottua.  

 

Ann Selin – ei mikään takarivin tyttö

 Yhä nuoremmat ihmiset tekevät tai heistä tehdään elämänkertoja, henkilökuvia.  Sellaisen on nyt saanut myös työmarkkinajohtaja Ann Selin. Hyvä, että on tehty. Ensinnäkin siksi, että Ani antaa ihanteellisen lähtökohdan kirjalle – tsupparista puheenjohtajaksi ja kansainväliseksi vaikuttajaksi. Mutta myös siksi, että kirja kuvaa ammattiyhdistysliikkeessä tehtävää työtä sellaisen ihmisen kautta, joka on liikkeessä sisällä. Hän tietää mitä puhuu. Näitä ei ole liiaksi ollut.

Kirjan kirjoittaneet Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa onnistuvat hyvin avaamaan Ann Selinin persoonaa. Millainen hän on neuvottelijana, johtajana ja pomona, työtoverina ja ystävänä. Henkilökuva on vahvasti kehuva.  Niinhän elämänkerrat yleensä tahtovat olla, mutta onhan tässä aihettakin.

Jos en tuntisi Ania ollenkaan, voisin yksinkertaisesti sanoa, että likka (tamperelaisittain) on mennyt elämänsä läpi nauraen.  No ei kyllä ole, vaikka toisaalta, jos luon mielikuvan Anista, se on ilman muuta sydämellisesti naurava ja silmät sikkurillaan katsova Ani. Paitsi sen yhden kerran, kun edessäni seisoi todella kiukkuinen ihminen, jonka silmissä ei ollut hitustakaan ystävällisyyttä.  Se oli silloin, kun olimme eri mieltä liittoon valittavasta puheenjohtajasta.  Onneksi olemme isoja ihmisiä eikä se jäänyt jäytämään meitä kumpaistakaan.

Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että he imevät itseensä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Ovat uteliaita. Ja samalla oppivat. Liikeliitto, jossa minäkin 80-luvulla aloitin työt, oli kooltaan pieni niin jäsenmäärältään kuin henkilökunnaltaan.  Se oli silloin myös vahvasti puheenjohtajavetoinen.  Hyvässä ja pahassa.  Pieni liitto mahdollisti myös monessa mukana olon, jos itsellä oli siihen halua. Anilla oli. Kolmen työvuoden jälkeen hänet valittiin toimistoväen luottamusmieheksi.  Siitä se taisi alkaa.  19 vuotias nuori nainen sai jo silloin suunsa auki.  Myllykertsissä oli taidettu saada hyvä oppi.

Kirjassa kuvataan Anin työuraa tehtävästä toiseen.  Nuorisosihteeriksi valittu nuori nainen tiesi mitä tahtoi: ”Halusin heti maailman valmiiksi.” Tunnistan tästä niin itseni.  Kun annetaan mahdollisuus, niin mitä sitä odottelemaan, vaan täysillä vaan töitä tekemään.  Ja kun todella tykkäät siitä mitä teet, sitä tekee ahnehtien. ”Se oli yksi liiton makeimpia duuneja.” Mutta seinä tuli Anillekin vastaan, seurasi totaalinen uupuminen.  Oppirahat oli maksettava, tekemisen rajat oli löydettävä.

Kun selaan kirjan lopulla olevaa luetteloa Anin tärkeistä vuosista, tulee vähän pakahduttava olo.  Jäsenyys monissa hallituksissa on tiennyt jatkuvien kokousten sarjaa.  Sellaiseksi se kai nykyään on mennyt.

Suuren ammattiliiton puheenjohtajan halutaan olevan monessa mukana.  Olen itse varsin huono kokousihminen. Hermostuin siitä, kun ne veivät energiani.  Ja harvoin antoivat mitään.

Vähemmästäkin menosta saa vatsahaavan. Ani sai sen ja sai paljon muutakin. Hänen sairaskertomuksensa on kuin kauhukertomus.  Meidän piti yhdessä lähteä ihmettelemään Victorian putouksia ja auringonlaskuja Sambesi –joelle.  Anista ei ollut lähtijäksi, kun aivojen verisuonissa todettiin vaarallinen valtimon pullistuma. Sen leikkaus onnistui. Sitten vielä ne kaikki muut jutut ja lopuksi vielä rintasyöpä.  Edes sairauksissaan tämä nainen ei välittänyt kohtuudesta.  Onneksi nyt on kaikki hyvin.

Vekkeli ja Loivamaa ovat kirjoittaneet hyvin luettavan kirjan.  Kirjassa on toisaalta paljon tietoa, mutta se on myös monipuolinen kuva rohkeasta naisesta. Ei mikään takarivin tyttö.

 

 

Tapsu 17.9.2006-27.7.2020

Hän oli kämmenen kokoinen, kun hänet sain. En tiennyt, että koiran pentu voi olla niin pieni. Hän hurmasi meidät hetkessä. Hän toi kaiken surun keskelle ilon ja hymyn. Hän oli vastustamaton.

Mieheni sai nauttia Tapsusta vain neljä kuukautta, minä melkein neljätoista vuotta. Hän oli meidän terapiakoiramme. En liioittele, kun sanon, että harva asia on antanut minulle niin paljon kuin koirani. Niin monet kesäiset aamut, sateen raikastamat illat tai lumihangessa mönkimiset, niin monet metsäretket olisivat ilman Tapsua jääneet kokematta. Tapsu oli aina valmis lenkille.

Saan olla Tapsulle kiitollinen hyvästä kunnostani. Juuri siinä iässä, kun naisen askel alkaa väkisinkin hidastua, nuori koira vaati liikkumiseen ripeyttä , menoa eikä meinaamista. Hän ei antanut minun vanheta liian aikaisin.

Tapsu rakasti ihmisiä, vaikkei viimeisen vuoden aikana enää antanutkaan heidän koskea. Kropassa oli kipuja. Loppuun saakka hän säilytti katseensa. Tapsu tuijottaa tapitti vastaan tulevia ihmisiä niin intensiivisesti, että heidän oli kysyttävä, mitä koirasi haluaa. Vain huomiota, ei muuta, ehkä vähän rapsutusta, vastasin.

Tapsu myös laittoi elämäni palikoita sillä tavoin uuteen järjestykseen, että hankki minulle keskustelukavereita ja uusia ystäviä. Kun ihmiset eivät ihan helpolla voineet ohittaa läheisyyteen haluavaa koiraa, sain siitä osani minäkin.

Mistä Tapsu piti? No mistä koirat pitävät – herkuista. Varsinkin, jos naapurini olivat pihalla grillaamassa. Ensin kerjättiin herkkupaloja, seuraavana päivänä tutkittiin pöydän alta, josko sinne olisi jotain pudonnut. Aina oli.

Olin jo kauan sitten päättänyt, etten kiusaa Tapsua pitkillä hoidoilla. Tämä tilanne putosi nyt eteeni nopeammin kuin osasin arvata. Tiesin ettei kaikki ole kunnossa, mutta en tiennyt, että elimistössä tapahtuneet muutokset olivat jo niin huonoja, ettei vaihtoehtoja enää ollut.

Tänään aamulla pidin Tapsua sylissäni viimeisen kerran.

 Hän oli viisas ja kiltti koira, järisyttävän itsepäinen, mutta aina niin hellyttävä.

 Nyt on iso tyhjä tila. Päivieni ihana rytmittäjä on poissa.

Yamaica Sound 8v.

Olen kyllästynyt olemaan vanha

Radiossa soi ”Taas on aika auringon….”, on ihan pakko tanssia. Liihottelen kuin ennen Ripovuoden tanssilavalla.  Valssin loputtua puuskutan, pulssikin hakkaa. Mokomasta.  Mitä jos kavaljeeri haluaisi tanssia toisenkin tanssin?  Jaksaisinko? Ajatuskin kesäiselle tanssilavalle menosta saa tuomionsa. Juna meni jo.

Nuoret naiset lenkkeilevät nykyään paljon. He herättävät muistot niiltä ajoilta, kun hölkättiin ympäri Tapiolan silkkiniittyä. Siis siihen aikaan kun juokseminen ei vielä ollut kaikkien harrastus. Enää ei onnistu edes hölkkä. Paitsi ratikan perässä 40 metriä sujuu vielä vauhdilla.  Ratikassa sitten vähän säälien katsovat, että kannattaako tuon takia saada sydänkohtaus, kun seuraava kulkupeli tulee muutaman minuutin kuluttua.  Vanha ei odota.

Luin Antti Eskolan kirjan ”Vanhuus” viitisen vuotta sitten.  Silloin kirja ei kaikilta osin minua tavoittanut, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Eskola kirjoittaa kahdesta määritelmästä. Toinen on onnistuneen vanhuuden käsite ja toinen on irtaantumisteoria.

 Onnistunut vanheneminen on yhtä kuin hyvä mieliala. Vaikka olisi vaivojakin, silti voi olla hyvä mieli.  Ja se kai sitten tarkoittaa jotain sellaista kuin tyytyväinen vanhus.  Miksi tuo sanapari tuntuu pahalta?  Siksikö että tulee mieleen vähään tyytyvä vanhus?  Ettei vanha ihminen enää tarvitse niin paljon.  

Olen vanhentunut hyvin tavallisesti kuten kai useimmat tekevät.  Erityisesti aamuisin tuntee ikänsä, kun kroppa on kuin tikku-ukko.  Kaikki paikat junnaavat vastaan. Hidas ja harras venyttely auttaa, muttei yhtään lisää notkeutta.  Suututtavaa.  Aina sitä näkee itsensä sellaisena kuin silloin joskus.

Vanhuuden merkit voivat olla moninaiset.  Joku on sanonut, että ihmisen hidastuva kävely ja ylipäätään vaikeus kävellä, kertovat tulevista sairauksista. Joka tapauksessa  askel lyhenee ja vauhti hidastuu. Se ei kuitenkaan saisi ole syy kävelyn lopettamiselle, pitäisi olla päinvastoin. 

Säännöllinen kävely ja omien voimien mukainen vauhti siirtää aivan varmasti vähän eteenpäin sitä päivää, jolloin joutuu toisten hoivattavaksi.

Itseäni askarruttaa väsymys.  Eskola kysyy, että voisivatko kävelyyn ilmestyvät vaikeudet yhtäällä ja yleinen väsymys toisaalla olla ne merkit, joiden avulla vanhenemistaan voi parhaiten seurata. Tässä sitä ollaan oman elämänsä laboratoriossa!

Väsymystä on tietysti monenlaista. Liian kovan fyysisen golfpäivän jälkeen väsymyksen ymmärtää. Toista on sellainen yleinen väsymys, joka ei tule mistään. No tulee, vanhuudesta.  Tilanne muuttuu vakavaksi, jos on jatkuvasti hyvin väsynyt, jos aloitekyky häviää ja jos ei enää saa mitään aikaiseksi. Ei jaksa katsoa televisio-ohjelmia, lukea kirjoja, ei edes soitella ystäville, niille toisille vanhoille.

Eskonen kirjoittaa irtaantumisteoriasta eli että vanheneva ihminen irtaantuu sosiaalisesta maailmasta vähin erin.  Niinhän ne sanovat. Kahdeksankymppistä vielä juhlitaan, sitten tulee unohdus.  Vaikka aina onkin kyse omista valinnoista, se päivä tietysti tulee, jolloin innostuu enää harvoista asioista. Yhä enemmän ymmärrän, miksi aktiivinen isäni viimeisinä vuosinaan niin usein vain istui keinutuolissa tekemättä mitään. 

 Aurinkoisella terassilla olisi kiva istua. Vaan ei sinne kannata sen yhden tuopin (pienen!) takia mennä. Kyllästyttää olla vanha. 

Tapsu tietää mikä on hänelle hyväksi.