Äitini oli 4 vuotta, kun hänen isänsä lähti Kanadaan etsimään perheelleen parempaa elämää. Silloin 1920 -luvulla erityisesti Pohjanmaalta lähdettiin runsain joukoin suureen länteen. Iivari jätti Kauhajoelle vaimonsa, kolme pientä lastaan ja velat. Pieni ja hentoinen, mutta yritteliäs mummoni selvisi arjesta. Kun Veikko -poika täytti 16 vuotta, hän lähti etsimään isäänsä, josta ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään. Löytyi vain hauta. Iivarille oli käynyt niin kuin niin monelle ennen häntä, luultavasti menehtyi tappelun seurauksena.
Nyt elämme aikaa, jossa muutetaan pakosta enemmän kuin koskaan ennen. On sellainen tunne kuin maailma olisi hukkumassa vaeltaviin, maasta toiseen kulkeviin ihmisiin. He pakenevat sotaa, väkivaltaa, kidutusta, diktaattorien mielivaltaa. He hakevat itselleen paikkaa voidakseen elää ihmisarvoista elämää. Sen saaminen ei ole helppoa.
Joka päivä tapahtuu ja joka päivä kuulen jotain sellaista, jota en haluaisi kuulla ja jota en uskoisi kuulevani Suomesta enkä suomalaisista. Emmekö me todellakaan näe ihmisten hätää vai emmekö halua nähdä sitä? Onko meistä tyystin hävinnyt toisen auttamisen halu, onko empatiasta jäljellä enää mitään?
Jotkut luovat maassamme pelon ilmapiiriä. Jotkut maalaavat kauhukuvia kuinka vastaanottokeskusten tuntumassa pitää olla varovainen, ei kulkea yöllä eikä ainakaan yksin. Aivan kuin jokainen tumma vierasmaalainen mies olisi ilman muuta raiskaaja ja pahoinpitelijä. On pöyristyttävää, että pikkukaupungeissamme järjestetään "ei meille pakolaisten vastaanottokeskuksia" - mielenosoituksia.
Autamme ihmisiä mielellämme kunhan voimme sen tehdä lähettämällä rahaa ja tavaraa SPR:n kautta. Toinen asia näyttää olevan se, että sallisimme pakolaisten muuttavan lähellemme asumaan, emme edes vuodeksi tai pariksi. Tulevat ja vievät työmme, asuntomme, naisemme - ja kun niillä on vielä puhelimetkin.
Kun perussuomalaisten puoluesihteeri puhuu elintasosurffareista, hän vähät välittää näiden ihmisten oikeasta, todellisesta hädästä. Totta kai kyse on myös rahasta, mutta vain rahan kautta tätä asiaa ei voi ajatella. Suomi on edelleen varakas maa. Me emme voi väistää vastuutamme, vaan meidän on hoidettava osuutemme tässä globalisoituneessa maailmassa.
Tänään torstaina Marjatta Mattilan kolumni radio ykkösen aamussa oli koskettava ja kaikessa kauheudessaan todella paljon tästä ajasta ja ihmisistä kertova. Suosittelen kuuntelemista. Ohjelman löytää Ylen Areenasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti